Sähköpurjeen sovelluksia, osa 5: Kiertoajelu asteroideilla

Koska sähköpurje ei tarvitse polttoainetta, sitä käyttävä luotain voisi lentää useiden asteroidien vierellä havaintoja tehden. Asteroidivyöhykkeellä lennettäessä sähköpurjeen suuri tehokkuus pääsee oikeuksiinsa, koska luotain pysyy jatkuvasti sopivalla etäisyydellä auringosta. Esimerkiksi kymmenen vuoden tehtävässä yhden newtonin sähköpurje (massa 100 kg) tuottaa 300 miljoonan newtonsekunnin kokonaisimpulssin, mikä vastaa sadan tonnin kemiallisen raketin tuottamaa impulssia. Jos tuo satakiloinen purje on asennettu tonnin painoiseen alukseen, delta-v:tä kertyy kymmenvuotisen tehtävän aikana huimat 300 km/s. Jos vastaava tehtävä yritettäisiin suorittaa ionimoottorilla, ominaisimpulssin pitäisi olla 30,000 sekuntia ja tehon parisataa kilowattia. Parhaat nykyiset aurinkopaneelit tuottavat noin 100 W/kg, jolloin jo pelkkä aurinkopaneelisto painaisi pari tonnia eli 20 kertaa enemmän kuin sähköpurje. Jos sähköpurje saadaan toimimaan edes likimain ennustetulla tavalla, se tulee olemaan täysin ylivoimainen propulsiolaite tämäntyyppisissä tehtävissä.

Asteroidivyöhykkeellä on paitsi asteroideja, myös niistä irronneita kiviä, soraa, hiekkaa ja pölyä. Ne voivat periaatteessa katkoa sähköpurjeliekoja. Emme osaa tarkasti arvioida liean katkeamisen todennäköisyyttä, koska emme tiedä kuinka paljon pienkappaleita asteroidivyöhykkeellä on. Meteoroidimallien mukaan asteroidivyöhykkeellä esiintyy suhteellisesti vähemmän hienojakoista pölyä ja enemmän pikkukiviä kuin lähellä Aurinkoa. Tällöin asteroidivyöhykkeelle optimoitu sähköpurjelieka on leveämpi kuin esimerkiksi Merkuriuksen radalle suunniteltu. Leveämpi lieka on nopeampi valmistaa, koska tarvitaan vähemmän lankaliitoksia liean pituusyksikköä kohti. Toisaalta liekarullien pitää olla kookkaampia.

Videolla löydettyjä asteroideja vuodesta 1980 lähtien - aikamoista ruuhkaa loppua kohden! Havaintomenetelmien parantuessa myös tunnettujen asteroidien lukumäärä on noussut kovaa vauhtia. Video: Scott Manley, Lowellin observatorio

Liekojen meteoroidikestävyyttä voidaan tarvittaessa parantaa lisäämällä rinnakkaisten lankasäikeiden määrää. Asteroidivyöhykkeen kivi ja sora ei siis ole sähköpurjeelle periaatteellinen ongelma.

Toinen tärkeä seikka asteroideja tutkivalle sähköpurjeelle on navigointitarkkuus. Jos luotaimen on tarkoitus lentää esimerkiksi muutamia päiviä 100 km päässä asteroidista tarkkojen kuvien ja alkuaineanalyysin suorittamiseksi, sähköpurjeen oma lentotarkkuus ei ehkä riitä vaan mahdollisesti tarvitaan avuksi esimerkiksi FEEP-moottoreista saatavaa tarkasti säädettävää työntövoimaa. Lisäksi sähköpurjelieat ja itse alus aina heiluvat jonkin verran. Jotta saataisiin tarkkoja kuvia asteroidin pinnasta, kamerassa pitää olla laitteisto, joka pitää sen tarkasti halutussa suunnassa huolimatta avaruusaluksen rungon liikkeistä.

Kuinka monta asteroidia sähköpurjemissio voisi tutkia kymmenessä vuodessa? Kysymystä ei ole tutkittu ja se vaatii joka tapauksessa tarkentavia oletuksia. Ovatko kaikki asteroidit kiinnostavia? Halutaanko lentää tutkittavan asteroidin rinnalla vai riittääkö suuremmalla nopeudella tapahtuva lyhyt ohilento? Halutaanko tutkia Maan lähiasteroideja (ns. NEO-asteroideja, Near-Earth Objects) vai käydä läpi koko asteroidivyöhyke sisältä ulkoreunalle asti?

Pekka Janhunen puhumassa sähköpurjeesta. Kuva: Riina Varol, Wikimedia

Ehkä tarkan lentosuunnitelman tekeminen on tarpeetonta ja asteroidien sähköpurjekartoitukseen voitaisiin suhtautua kuten Mars-mönkijöihin, joita käskytetään tilanteen mukaan mielenkiintoiselta kiveltä ja kraatterilta toiselle. Tärkeintä on oppia lentämään ja tekemään laadukkaita havaintoja sähköpurjealuksesta käsin. NEO-asteroidit olisivat siinä mielessä kiitollinen aloituskohde että silloin pysyttäisiin melko lähellä Maata, jolloin meteoroidiympäristö ja terminen ympäristö ovat samantapaisia kuin satelliiteilla ja datan siirto Maahan on suhteellisen helppoa lyhyehkön etäisyyden takia. NEO-asteroidit olisivat tärkeimmät myös törmäysten eston ja asteroidien kaivostoiminnan kannalta.

Asteroidien kaivostoiminta on tulevaisuuden avaruustoiminnan todennäköinen kulmakivi. Asteroidien raaka-aineista voidaan valmistaa rakettipolttoaineet suurten aurinkovoimasatelliittien nostamiseen radoilleen ja ehkä myöhemmin myös satelliittien rakenteellisia osia tai jopa avaruuden siirtokuntien raskaita rakenteita. Maan päällä puolestaan asteroideilta tuodut kohtuuhintaiset platinaryhmän metallit saattaisivat mahdollistaa esimerkiksi polttokennojen laajamittaisen käytön. Asteroidien etu verrattuna Kuuhun on, että kaivannaisia ei tarvitse nostaa pinnalta raketeilla ja että hiilikondriittiasteroideilla esiintyy runsaasti myös vettä ja hiiltä rakettipolttoaineiden raaka-aineiksi. Toisaalta asteroidien haittapuoli on pääomakuluja lisäävä ajallisesti pitkä siirtomatka, joten ehkä lopullisempi ratkaisu on käyttää myös kuuperäisiä aineita nostaen niitä raketeilla asteroidiperäisen metaanin tai vedyn avulla (happi voitaneen tuottaa Kuun kivistä). Joka tapauksessa sähköpurjeet mahdollistavat liikenteen asteroideille ja takaisin kohtuullisin kustannuksin.

Pekka Janhunen

Kestävää ja laajaa avaruustoimintaa

Miten paljon avaruustoiminta saastuttaa? Voisiko sitä tehdä nykyistä puhtaammin? Jos jonain päivänä rakennetaan aurinkovoimasatelliitteja, tarvitaan paljon enemmän rakettilaukaisuja. Olisiko nykyistä tuhat kertaa laajempi avaruustoiminta ekologisesti kestävää?

Jos esimerkiksi rakennetaan aurinkovoimasatelliitteja, rakettilaukaisujen tahti voi kiihtyä nykyisestä sata- tai tuhatkertaiseksi, ja nykyiselläkin tahdilla avaruustoiminnan ekologista puolta kannattaa aika ajoin miettiä.

Kiinteän polttoaineen kantoraketeista pitäisi päästä eroon. Ne ovat vaarallisia tuottaa ja käsitellä ja ne tuottavat myrkyllisiä ja otsonikerrokselle haitallisia palamistuotteita kuten suolahappoa ja klooria. Kiinteiden rakettien ominaisimpulssi on myös nesteraketteja huonompi. Ne kannattaisi korvata hiilivetypolttoainetta käyttävillä uudelleenkäytettävillä vaiheilla. Alemman vaiheen muuttaminen uudelleenkäytettäväksi lopettaisi myös tarpeettoman merenpohjan roskaantumisen rakettiromusta.

Vaikka rakettilaukaisussa kerosiini palaa niin että näkyy ja tuntuu, laukaisujen hiilidioksidipäästö ei silti ole ilmaston kannalta merkittävä. Vaikka laukaisutahti olisi tuhatkertainen nykyiseen verrattuna, hiilidioksidia tulisi raketeista vain likimain saman verran kuin Suomen henkilöautoista. Kantorakettien hiilivetypolttoaineita ei siis kannata hyljeksiä, vaikka niiden korvaaminen nestevedyllä olisi toki mahdollista. Kussakin kantoraketissa valinta nestevedyn ja hiilivetyjen välillä kannattaa tehdä teknisten, taloudellisten ja turvallisuusasioiden perusteella, kuten tähänkin asti.

Soyuzin laukaisussa kerosiinia palaa niin että näkyy ja tuntuu. Lähde: Wikimedia

Ylempi rakettivaihe voisi tietysti olla myös uudelleenkäytettävä. Jos se kuitenkin on kertakäyttöinen, sen materiaaleihin kannattaa kiinnittää hieman huomiota. Vaiheen pitää hajota ja palaa ilmakehässä täydellisesti ja myrkyllisiä alkuaineita ja raskasmetalleja pitäisi välttää. Esimerkiksi alumiini, magnesium ja monet muut tavalliset aineet ovat palamistuotteiltaan siistejä. Ilmakehän aiheuttama kuumennus on etu, koska se hajottaa monet myrkylliset yhdisteet. Ylemmän vaiheen saaminen siistiksi ei liene vaikeaa, kunhan asia pidetään mielessä.

Miten sitten satelliitit kannattaisi nostaa lopulliselle radalleen ja käytön jälkeen sieltä pois? Perinteinen ratkaisu on hydratsiini-typpitetroksidimoottori, mutta molemmat aineet ovat hyvin myrkyllisiä. Myrkyllisyys ei tosin ole avaruudessa kovin iso ongelma, koska ainemäärät ovat vain pari prosenttia kantorakettien polttoainemääristä. Joskus tosin näkee pääteltävän virheellisesti että kunhan poltto tehdään ilmakehän ulkopuolella, pakokaasuilla ei olisi merkitystä. Yleensä pakosuihku kuitenkin putoaa suoraa päätä ilmakehään, koska se liikkuu 3-3.5 km/s hitaammin kuin itse alus.

Polttoaineen myrkyllisyys on joka tapauksessa ongelma Maassa, kun rakettimoottoria testataan. Ongelma on erityisesti hapetin: ei tunneta vaaratonta huoneenlämpöistä nestettä, joka olisi samalla tehokas hapetin. Väkevä vetyperoksidi täyttää vaatimukset muuten, mutta se räjähtää pienestäkin epäpuhtaudesta. Ilokaasu ei ole yhtä herkkää räjähtämään, mutta se on melko tehotonta. (Ilokaasua taidettiin pitää hyvin turvallisena, kunnes Burt Rutanin Scaled Composites -yrityksessä tapahtui vuonna 2007 räjähdys jossa kuoli kolme ihmistä.) Polttoaineiden puolella on enemmän valinnanvaraa, voitaisiin käyttää esimerkiksi alkoholeja tai kerosiinia. Hydratsiini-typpitetroksidiyhdistelmän tunnettu etu on hypergolisuus, eli aineet reagoivat aina kohdatessaan, joten moottori käynnistyy varmasti ja poksahtelematta. Rakettimoottorin sytytys voi olla joskus iso ongelma. Italialaiset alkoivat pari vuotta sitten kehittää vetyperoksidi-etaanimoottoria, mutta eivät saaneet sytytystä toimimaan. Vaikka vetyperoksidi on monopropellantti ja hajoaa katalyyttisihdin läpi suihkutettaessa hyvin kuumaksi vesihöyryksi ja hapeksi, etaanin ja hapen välinen reaktio ei silti käynnistynyt. Projekti on tällä hetkellä hyllytetty kunnes joku keksii ongelmaan ratkaisun.

Ionimoottoreiden yleisin ajoaine on jalokaasu ksenon, jonka käyttö ei ole kuitenkaan pitkän päälle mahdollista, koska aine on kovin harvinainen. Ksenonia saadaan vuodessa tietty määrä ilmantislauksen sivutuotteena. Enempää ksenonia ei voida saada, koska ilmaa ei kannata tislata pelkästään ksenonin takia. Ksenon pitää siis jossakin vaiheessa korvata argonilla, vedellä tai muulla riittävän yleisellä aineella. Yleisesti ottaen ionimoottoreiden kehitystyö on kallista, koska pitkät toiminta-ajat vaativat pitkiä testiajoja tyhjiökammiossa. Monen ionimoottorityypin suurin ongelma on ionipommituksen aiheuttama osien vähittäinen kuluminen.

Avaruussukkula Atlantis Xenon-valojen loisteessa. Lähde: Wikimedia

Sähköpurjeen EU-projektin yhtenä osaprojektina kehitetään sähköstaattisia FEEP-ionimoottoreita (Field EffectElectric Propulsion) kohti sarjatuotantoa. Pienet FEEP-moottorit ovat monessa mielessä ihanteellisia ainakin paperilla, vaikka satelliitin päämoottoriksi ne riittäisivät vain suurena joukkona. Sähköpurjeen FEEP-vaihtoehdossa jokaisen liean kärkeen tulevaan etäyksikköön asennettaisiin FEEP-moottori. Moottoreilla käynnistettäisiin liekojen pyöriminen ja voitaisiin tarvittaessa muuttaa pyörimisnopeutta lennonkin aikana. FEEP-moottoreiden ajoaineena on joko nestemäinen metalli (indium tai cesium) tai jokin synteettinen ionineste eli huoneenlämpötilassa nestemäinen suola.

 

Avaruusromu

Tulevaisuudessa satelliitit pitää avaruusromuongelman takia poistaa kiertoradalta käytön jälkeen. Nykyinen ”hautausmaaratojen” käyttö geostationaarisen radan yläpuolella ei ole kestävä ratkaisu, koska hautausmaaradallakin satelliittiromuihin osuu meteoroideja ja muita satelliitteja, jolloin ne pirstoutuvat ja haudantakainen porukka laajenee surmaten elävätkin satelliitit. Satelliitti voidaan poistaa joko palauttamalla suoraan ilmakehään tai nostamalla ulos Maan painovoimakentästä. Ulos viety satelliitti voidaan edelleen törmäyttää Maan ilmakehään tai Kuuhun tai se voidaan jättää kiertämään Aurinkoa. Jos ei haluta ottaa riskiä että se törmäisi myöhemmin Maahan, esimerkiksi sähköpurjeen antaman lisätyöntövoiman avulla se voitaisiin tupsauttaa vaikkapa Venuksen ilmakehään. Jos satelliitti aiotaan palauttaa tehtävän päätyttyä Maahan, myrkyllisiä aineita pitäisi välttää kuten kantoraketeissakin. Satelliitin aiottu loppusijoitustapa pitäisi siis ottaa huomioon jo satelliitin suunnittelussa.

Romuongelmasta huolimatta satelliitteja mahtuu taivaalle paljonkin, kunhan niiden käsketään väistää toisiaan, ohjauskyvyttömät satelliitit poistetaan ja rakenteissa otetaan huomioon pienten törmäysten sietokyky ja vältetään sirpaloituvia materiaaleja. Mitä nopeammin vanhoja satelliittiromuja aletaan hakea kiertoradalta alas, sitä vähemmän ehtii tulla sirpaleparvia tuottavia satelliittikolareita. Romuasian ikävä puoli on se että vihamielinen taho pystyy halutessaan tekemään paljon kiusaa itselleen ja muille avaruusromua tuottamalla. Tosin onhan maan päälläkin moinen mahdollista monella tavalla.

Goce-1 satelliitti. Kuva: ESA

Vuorenvarma tapa olla tuottamatta lisää kiertorataromua ja olla samanaikaisesti immuuni vanhalle romulle on lennättää satelliittia niin matalalla radalla, että radan ylläpito tarvitsee jatkuvaa ionimoottorin tai sähködynaamisen liean työntövoimaa, kuten ESA:nGoce-satelliitissa. Kun satelliitti lakkaa toimimasta, se putoaa silloin itsestään ilmakehään.

Sähköpurje ja elektrolyysiraketti

Sähköpurjetta ei valitettavasti voi käyttää satelliittien siirtämiseen radalta toiselle, koska Maan magneettikenttä estää aurinkotuulen pääsyn sille alueelle missä satelliitit ovat. Sähköpurjeesta kehitettyä ns. plasmajarrua voi kuitenkin käyttää LEO-satelliitin pudottamiseen ilmakehään, kuten Avaruusluotaimessakin aiemmin on ollut juttua.

Aalto-1 satelliitti tulee testaamaan plasmajarrun toimintaa. Lähde: Wikimedia

Elektrolyysipropulsio on mielenkiintoinen konsepti satelliittien siirtelyyn, joka on tarjoamiinsa etuihin nähden saanut mielestäni liian vähän huomiota. Elektrolyysiraketti on tavallinen vety-happiraketti, jossa polttoaine kuitenkin säilötään veden muodossa. Vettä hajotetaan hitaasti elektrolyysillä vedyksi ja hapeksi käyttäen sähköenergiaa. Vety ja happi välivarastoidaan tankkeihin kaasumaisessa muodossa ja poltetaan pienessä rakettimoottorissa säiliöiden täytyttyä, minkä jälkeen alkaa uusi kierros. 

Elektrolyysiprosessi pystyy tuottamaan kaasuja paineella, joten pumppuja ei tarvita. Laite on turvallinen ja myrkytön ja vedyn ominaisimpulssi on 30% parempi kuin hydratsiinilla. Haittana on, että satelliitin nosto radalleen ei tapahdu välittömästi kuten hydratsiinilla, vaan kestää muutaman kuukauden, mikä on kuitenkin lyhyempi aika kuin ionimoottoria käytettäessä. Myös sähkötehoa tarvitaan, mutta satelliiteissahan on joka tapauksessa aurinkopaneelit. Elektrolyysiraketin tarvitsemaa pientä, uudelleenkäynnistettävää, kaasumaista vetyä ja happea polttavaa rakettimoottoria ei tietääkseni ole olemassa, mutta en uskoisi sellaisen kehittämisen olevan vaikeaa. Elektrolyysirakettien tarvitsemaa vettä voisi myöhemmin rahdata sähköpurjeilla asteroideilta ja siten välttyä nostamasta vettä Maasta kiertoradalle. Elektrolyysipropulsion tekeminen toimivaksi olisi oiva projekti-idea innovatiiviselle rakettitiimille.

Aurinkopurjeitakin voisi periaatteessa käyttää satelliittien siirtelyyn. Asiassa on kuitenkin periaatteellinen hankaluus: jotta auringon säteilypaine voittaisi ilmakehän jarrutuksen, satelliitti pitää ensin nostaa varsin korkealle radalle jollain muulla menetelmällä.

Aurinkovoimasatelliitti tuottaa kantorakettiensa tupruttamaa hiilidioksidipäästöä vastaavan energian takaisin muutamassa kuukaudessa. Kestävä ja laaja avaruustoiminta on mahdollinen, aurinkovoimasatelliittien käyttöönotto tai muu suursovellus ei ole siitä kiinni. Ehkä kestävä ja laaja avaruustoiminta tietää myös kestävää ja laajaa asutusta planeettamme pinnalla.

Pekka Janhunen

Ikaroksen omakuva

Sähköpurjekolumni 28.9.2010

EPSC:n kokous onnistui sähköpurjeen osalta hyvin, saimme paljon positiivista huomiota. Sähköpurjeistunnossa oli noin kymmenen esitelmää ja sitä seurasi reilut neljäkymmentä tutkijaa. Söimme illallista japanilaisen IKAROS-tiimin kanssa. Heidän 14-metrinen valopurjeensa toimii kuulemma muuten hyvin paitsi että sen pyöriminen pyrkii kiihtymään kalvossa olevien ryppyjen takia. He joutuvat hillitsemään pyörimistä kylmäkaasumoottoreilla. Heidän tavoitteensa on lennättää isompaa purjetta myöhemmin tutkimaan Jupiterin troijalaisia asteroideja. Isompi alus tulee olemaan aurinkopurjeen ja ionimoottorin hybridi. Ionimoottorin sähkö luodaan ohutkalvoaurinkopaneeleilla, joilla osa aurinkopurjekalvosta on päällystetty. Ohutkalvoja testataan myös aurinkovoimasatelliitteja varten. Valopurjetta käännellään nestekidetummentimilla. Ehdotin pyörimisongelman ratkaisemiseksi nurkkiin sijoitettavia heliogyroja (samanlaisia joita sähköpurjekin voisi käyttää).

Japanilaiset olivat myös saaneet näyttäviä kuvia avatusta valopurjeestaan. Kuvat otti pieni kuutiosatelliitin kokoinen kertakäyttöinen apualus. Kuvissa purje näyttää vähän huolimattomasti silitetyltä metalliselta karkkipaperilta.

Ikaroksen omakuva. Lähde: Jaxa

Ei ehkä uskoisi, mutta avaruustekniikka etenee tällä hetkellä ennennäkemätöntä vauhtia. Kehitystä vievät eteenpäin erityisesti halvat ja nopeasti lentoon saatavat kuutiosatelliitit. Esimerkiksi kunnollinen asennonsäätö on kuutiosatelliiteissa jo arkipäivää. Lähitulevaisuudessa häämöttävät pienet ionimoottorit, joiden avulla kuutiosatelliitit saadaan mille tahansa kiertoradalle. Lisäämällä kuutioon pienet tarttumaraajat siitä saataisiin vaikka yleiskäyttöinen avaruusrobotti, eräänlainen köyhän miehen astronautti. Pienet, halvat ja etäohjatut robotit voisivat korjata ja rakentaa avaruudessa ja niillä voisi harjoitella asteroidien kaivostoimintaa avaruusromua tonkimalla. Pian tulemme näkemään ensimmäiset kuutiosatelliitteihin perustuvat harrastajien rakentamat avaruuskaukoputket ja saamme muitakin kokostandardeja kuin 10 cm laatikot. Piensatelliittien parvet eivät aiheuta avaruusromuongelmaa, sillä tehtävän päätyttyä ne tuodaan alas ionimoottorilla tai plasmajarrulla.

Nyt avaruudessa lentää vielä paljon 1970-luvun tekniikkaa. Muutos on suuri kun standardoinnin ansiosta kehitys harppaa vuosikymmenten yli ja päivittyy 2010-luvulle. Kiertoradalle nousemisessa ei kuitenkaan ole paljon edistytty. Tätä avaruustekniikan perusongelmaa uusi tekniikka kiertää keventämällä hyötykuormia ja myöhemmin hyödyntämällä asteroidien resursseja sähköpurjeilla.

Pekka Janhunen

Ammoniakin varaan rakentuva päästötön energiatalous

Tämä ei ole avaruusaihe, mutta arvelen sen silti kiinnostavan lukijoita.

Ammoniakin varaan voisi rakentaa päästöttömän energiatalouden, jonka useimmat osat on todettu käytännössä toimiviksi jo kymmeniä vuosia sitten.

Ammoniakki NH₃ on tuttu pahanhajuinen kemikaali, mutta myös mahdollinen polttoaine. Ammoniakin polttoarvo painoyksikköä kohti on vähän alle puolet bensiinistä ja sitä käytettiin Belgiassa toisen maailmansodan aikaan linja-autoissa ja rakettipolttoaineena 1960-luvun X-15 -koekoneessa. Ammoniakin palaessa syntyy typpeä ja vesihöyryä ja sitä voidaan käyttää myös polttokennossa. Huoneenlämpötilassa ammoniakki nesteytyy kahdeksan ilmakehän paineessa ja 50 asteen helteessä ammoniakkinesteen höyrynpaine nousee 20 ilmakehään. Ammoniakki on typpilannoitteiden raaka-aine ja sitä tuotetaan noin sadasosa fossiilisten polttoaineiden volyymistä.

Ammoniakissa kolme vetyä on liittynyt typpiatomiin. Lähde: Wikipedia

Ammoniakkia tuotetaan vedystä ja ilmasta Haber-Bosch -prosessilla. Vety voidaan tuottaa joko maakaasusta jolloin syntyy hiilidioksidipäästöjä tai puhtaasti hajottamalla vettä vedyksi ja hapeksi. Puhdas menetelmä vaatii energiaa ja sitä käytettiin aikoinaan Norjassa vesivoimalan vieressä sijainneessa tehtaassa, joka tuotti suurimman osan Euroopan ammoniakista. Tällä hetkellä ammoniakkia tuotetaan pääasiassa maakaasusta.

 

Haber–Bosch-menetelmä: 1. höyryreformointi, 2. ilman lisäys, 3. CO:n hapetus, 4. CO₂ poisto, 5. ammoniakkisynteesi, 6. ammoniakin nesteytys. Lähde: Wikipedia

Tuottamalla ammoniakkia puhtaasti vedestä, ilmasta ja energiasta sen varaan voisi rakentaa päästöttömän energiatalouden. Esimerkiksi Etelä-Euroopassa tai Saharassa sijaitsevassa aurinkovoimalassa tuotettaisiin sähköä, jolla hajotettaisiin vettä vedyksi ja hapeksi. Vety ja ilma muutettaisiin ammoniakiksi Haber-Bosch -reaktorissa. Ammoniakki kuljetettaisiin tankkilaivalla tai putkea pitkin asiakkaille liikenne- ja lämmityspolttoaineeksi. Maat ylläpitäisivät omia ammoniakin varmuusvarastojaan kuten ne nykyisin varastoivat öljyä. Ammoniakin tuotantoon voi tietysti käyttää muutakin kuin aurinkosähköä, eikä sähkönsaannin tarvitse olla jatkuvaa koska ammoniakkia voi tuottaa varastoon aina kun halpaa sähköä on saatavilla.

Ajatus on samanlainen kuin niinkutsutussa vetytaloudessa, paitsi että energian kantaja-aineena on vedyn sijasta ammoniakki, jota on helpompi säilöä. Nestemäisen ammoniakin energiatiheys tilavuusyksikköä kohti on puolitoistakertainen nestevetyyn verrattuna. Käytännössä vetyä ei kuitenkaan yleensä säilötä kantorakettityyliin nesteenä 20 kelvinin lämpötilassa, vaan normaalilämpöisenä kaasuna 350-700 ilmakehän paineessa, jolloin ammoniakin energiatiheys on 2-4 kertaa parempi. Vedyn käsittely on hankalaa, koska pienet vetymolekyylit karkaavat herkästi tiivisteiden raoista, diffundoituvat monien materiaalien läpi ja voivat haurastuttaa metalleja. Korkeapaineinen vetykaasutankki on painava ja kallis. Tankin seinämien massa on verrannollinen sisällön paine-energiaan, ja vetytankin paine-energia (paine kertaa tilavuus) on kymmeniä kertoja suurempi kuin saman energian sisältävällä ammoniakkisäiliöllä.

Ammoniakki on myrkyllinen aine, toisaalta vety on räjähdysherkkää pieninäkin pitoisuuksina sekoittuessaan ilman kanssa. Ihmisen aistit eivät havaitse vetyvuotoa, kun taas ammoniakkivuodon huomaa heti hajusta. Ammoniakkia osataan käsitellä turvallisesti ja sitä kuljetetaan koko ajan suuria määriä mm. rautateillä.

Ammoniakki maksaa noin 0.4 €/kg. Erilaiset polttoarvot huomioon ottaen ammoniakkiautoilu olisi Suomessa tällä hetkellä noin tuplasti halvempaa kuin bensiiniautoilu. Tämänhetkisestä tuotantotavasta johtuen ammoniakin hinta seuraa raaka-aineena käytetyn maakaasun hintaa, itse Haber-Bosch -tuotantoprosessin osuus on melko pieni. Ammoniakki on siis taloudellinen energian kantaja-aine. Jos ammoniakki tuotettaisiin päästöttömästi aurinkoenergialla, sen hinta asettuisi tasolle joka olisi vain vähän korkeampi kuin aurinkoenergian nettohinta. Aurinkoenergian tuotantoon paikalla jossa sää on usein selkeä ei välttämättä tarvita laajoja ja kalliita aurinkokennostoja, vaan voidaan käyttää myös säteilyn kohdistamista kääntyvillä polttopeileillä pienelle alueelle.

Ensimmäinen kaupallinen aurinkotorni Solucar PS10 Espanjassa. Lähde: Wikipedia

Ammoniakkitaloudessa NH₃ siirtää aurinkoenergian ajassa ja paikassa ja muuttuu tehtävän täytettyään takaisin lähtöaineikseen vedeksi ja ilmaksi. Koska ammoniakki ei sisällä hiiltä, ketju on elollisesta luonnosta riippumaton eikä häiritse sitä.

Vaikka ammoniakkitalouden periaate on vanha ja tunnettu, jostain syystä asia tuntuu painuneen unohduksiin eikä sitä tietääkseni juuri tutkita ainakaan Suomessa. Olipa syy tähän mikä tahansa, yhtäältä riippuvuus kalliiksi käyvistä fossiilisista polttoaineista sekä toisaalta havahtuminen biopolttoaineiden ja ilmastonmuutoksen ekologisiin ja inhimillisiin haittavaikutuksiin ovat tosiasioita, joiden valossa ammoniakin käyttöä energian siirtoaineena ei kannattaisi jättää pois laskuista ainakaan ilman huolellista tutkimista.

Pekka Janhunen

Kirjoittaja on Ilmatieteen laitoksella työskentelevä fyysikko, avaruustutkija ja sähköpurjeena tunnetun aurinkotuuleen perustuvan avaruusalusten propulsiomenetelmän keksijä.

Sähköpurjeen sovelluksia, osa 4: Jättiläisplaneettojen ilmakehäluotaimet

Erilaisten planeettakunnan syntyteorioiden testaamisen kannalta (miten planeetat syntyvät tähteä ympäröivästä kertymäkiekosta) olisi tärkeä tietää tiettyjen melko harvinaisten alkuaineiden kuten neonin ja muiden jalokaasujen tarkat pitoisuudet erityisesti ulkoplaneetoilla. Nämä tiedot voidaan saada vain mittaamalla tarkasti aurinkokuntamme jättiläisplaneettojen ilmakehien koostumus paikan päällä. Toistaiseksi mittaus on tehty Jupiterin ilmakehälle Galileo-luotaimella vuonna 1995. Galileo-alus pudotti Jupiterin ilmakehään 340-kiloisen laskeutujaluotaimen, jonka paksu lämpökilpi oli suunniteltu kestämään valtava 48 km/s tulonopeus jättiläisplaneetan ilmakehään.

Galileon laskeutumisosa Nasan puhdastilassa. Lähde: Wikipedia

Muillekin jättiläisplaneetoille pitäisi siis lähettää ilmakehäluotaimia. Sähköpurje sopii tehtävään erinomaisesti. Maan pakoradalle laukaisemisen jälkeen sähköpurje kiihdyttää luotaimen radalle, joka vie sen kohti haluttua jättiläisplaneettaa. Hyvissä ajoin ennen saapumista planeetan lähelle sähköpurje heitetään pois, jotta ehditään tehdä tarvittavat ratakorjaukset pienillä ohjausraketeilla. Sitten luotaimesta erotetaan varsinainen laskeutuja. Laskeutuja osuu planeetan ilmakehään vinossa kulmassa emäaluksen kiitäessä vähän planeetan ohi. Laskeutujassa on Galileo-tyyppinen paksu lämpökilpi. Laskeutuja jarruuntuu ilmakehän yläosassa ja leijuu sitten laskuvarjon varassa alaspäin. Melko pian ilmakehän paine murskaa sen, mutta sitä ennen se on ehtinyt lähettää mittaustuloksensa etääntyvälle emäalukselle. Tiedot välivarastoidaan emäaluksen muistiin, mistä ne lähetetään Maahan myöhemmin.

Taulukossa on matka-aika ja laskeutujan iskeytymisnopeus ilmakehään erikokoisille hyötykuormille (laskeutujan ja emäaluksen yhteismassa), kun käytetään yhden newtonin perussähköpurjetta. Todellisuudessa massat ovat jonkin verran taulukossa annettuja pienempiä mm. aurinkotuulen epävarmuudesta johtuvan suunnittelumarginaalin takia.

Aurinkokunnan jättiläisplaneetat odottavat sähköpurjehtijaa. Planeettojen koot ovat oikeassa skaalassa toisin kuin välimatkat. Kuva: Wikipedia

	Hyötykuorma	Matka-aika	Iskeytymisnopeus
Jupiter	500 kg	1.0 v	53 km/s
	1000 kg	1.6 v	49 km/s
	1500 kg	2.5 v	47 km/s
Saturnus	500 kg	1.7 v	37 km/s
	1000 kg	2.8 v	30 km/s
	1500 kg	4.6 v	27 km/s
Uranus	500 kg	3.1 v	36 km/s
	1000 kg	5.3 v	25 km/s
	1500 kg	9.6 v	20 km/s
Neptunus	500 kg	4.6 v	38 km/s
	1000 kg	8.0 v	28 km/s
	1500 kg	14.9 v	23 km/s

Hyötykuorman kasvattaminen pidentää tietenkin matka-aikaa. Toisaalta hyötykuorma on suoraan verrannollinen sähköpurjeen työntövoimaan. Siis esimerkiksi pienemmällä 0.5 N sähköpurjeella voitaisiin heittää puolen tonnin hyötykuorma Jupiteriin 1.6 vuodessa. Taulukon suurinkaan iskeytymisnopeus 53 km/s ei ole niin suuri, etteikö sen kestävää lämpökilpeä pystyttäisi rakentamaan Galileo-luotaimen oppien mukaan.

Tässä kuvassa myös välimatkat ovat oikeassa skaalassa - ne kasvavat liikuttaessa aurinkokunnassa ulospäin. Huomaa kuitenkin, etteivät koot ja välimatkat kuitenkaan ole oikeissa suhteissa toisiinsa! Lähde: Wikimedia

Kustannusten säästämiseksi voitaisiin rakentaa monta samanlaista luotainta sähköpurjeineen, jotka lähetettäisiin kaikille jättiläisplaneetoille. Saman tien kannattaisi lähettää viideskin luotain Saturnuksen Titan-kuuta varten. Tämäntyyppisissä projekteissa hyötykuorman suunnittelu- ja kehityskulut ovat suurin menoerä, joten useampien luotainkopioiden rakentaminen on taloudellisesti järkevää. Operointikulut eivät ole myöskään suuret. Jos sähköpurje toimii automaattisesti, matka-aikana ei tarvita juurikaan seurantaa. Luotaimen tieteellinen mittausvaihe ilmakehässä on lyhyt ja tietojen siirtäminen emäaluksesta Maahan on rutiinitoimenpide.

Perinteisellä menetelmällä luotaimet pitäisi toteuttaa keräämällä nopeutta useista sisäplaneettojen lähiohituksista. Sähköpurjeen etuina ovat lyhyempi matka-aika, pienempi laukaisumassa ja joka vuosi toistuva laukaisumahdollisuus. Lisäksi perinteinen menetelmä vaatii Venuksen lähiohituksia, joten alus pitää suunnitella sietämään paitsi ulkoavaruuden kylmyyttä, myös Maan rataa lämpimämpiä olosuhteita. Sähköpurjetta käytettäessä lämpösuunnittelu on helpompi tehdä, koska alus ei koskaan mene Maata lähemmäksi Aurinkoa.

"Aika on rahaa!" Lähde: Wikipedia

Matka-ajan lyhenemisestä on monenlaista suoraa ja epäsuoraa hyötyä. Esimerkiksi maatukilaitteiston tietokoneisiin saa vielä varaosia ja ohjelmistopäivityksiä kun laite lentää ja mittaa, ja laitteen rakentanut ryhmä pysyy todennäköisesti koossa ilman erityistoimenpiteitä. Myös itse laitteen suunnittelu on helpompaa ja halvempaa, koska vaadittava toiminta-aika on kohtuullinen. Roope Ankan lausahdus ”aika on rahaa” on totta myös ja eritoten avaruustutkimuksessa.

Sähköpurje ja lämpökilpi tukevat toisiaan sievästi tässä tehtävässä. Sähköpurje pystyy heittämään luotaimen nopeasti perille, vaikkei saakaan luotainta pysähtymään. Pysäyttämisen hoitaa kuitenkin lämpökilpi, eikä kilven tarvitse olla juurikaan paksumpi kuin perinteisellä nopeudella lennettäessä, koska jättiläisplaneetan vahvan vetovoiman takia luotain iskeytyy ilmakehään joka tapauksessa vauhdikkaasti.

Tieteen kannalta pitäisi mitata kaikki tai melkein kaikki jättiläisplaneetat. Kaikkien jättiläisplaneettojen tutkiminen perinteisellä menetelmällä olisi kuitenkin niin kalliista, että siihen ei varmastikaan ryhdytä paitsi jos avaruusjärjestön tiedeohjelman rahoitus kasvaa merkittävästi. Toisaalta jos mitataan vain yhden jättiläisplaneetan ilmakehää, tieteellinen anti jää pienemmäksi ja identtisten alusten rakentamisesta seuraava säästö jää saamatta. Sähköpurjetta käyttämällä kaikkien tai useimpien ulkoplaneettojen ilmakehien koostumusmittaus olisi sen sijaan realistinen tavoite nykyiselläkin tiedeohjelman rahoituksella. Tulos kertoisi mitkä nykyisistä planeettakuntien syntymalleista ovat kenties havaintojen kanssa sopusoinnussa ja mitkä eivät. Hyvä planeettakuntien syntyteoria puolestaan auttaisi meitä arvioimaan teoreettista tietä mm. mahdollisten elämälle suotuisten aurinkokuntien esiintymistiheyttä maailmankaikkeudessa.

Pekka Janhunen