Sähköpurjekolumni 28.10.2016
Voisiko sähköpurjeella helpottaa kantorakettien tehtävää eli nousemista kiertoradalle? Ei suoraan, mutta ehkä välillisesti: Haetaan sähköpurjeilla asteroideilta sopivaa raaka-ainetta kuten vettä, tuodaan se matalalle kiertoradalle, tehdään siitä rakettipolttoainetta ja suoritetaan kantoraketin kakkosvaiheen välitankkaus, jonka turvin kakkosvaihe pystyy laskeutumaan Maahan uudelleenkäyttöä varten. Uudelleen tankattu rakettivaihe suorittaa 7 km/s jarrutuspolton ja putoaa lähes pystysuoraan ilmakehään. Lämpösuojausta ei juuri tarvita, mikä pienentää kantoraketin massaa ja huoltokuluja. Tankkia ei tarvitse täyttää kokonaan, koska paluuvaiheessa kuormana on yleensä vain vaiheen oma massa ilman hyötykuormaa. Tuloksena on kokonaan uudelleenkäytettävä kantorakettijärjestelmä, jonka massasuhde ei ole juurikaan perinteistä kertakäyttöistä laukaisinta huonompi ja joka ulkoisestikin muistuttaa perinteisiä raketteja. Mutta kiertoradalla tarvitaan polttoaineen lähde.
Asteroidien lisäksi rakettipolttoainetta voidaan tuottaa yläilmakehän kaasusta. Matalalla lentävän satelliitin sopivasti muotoillussa etumaskissa voi olla törmääviä ilmamolekyylejä säiliöön keräävä tyhjiöpumppu. Laboratoriossahan tyhjiöpumppuja on monenlaisia ja niitä käytetään tyhjiön tuottamiseen, mutta nyt ollaan kiinnostuneita pumpun tuottamasta kaasusta eikä sen luomasta tyhjiöstä jota avaruudessa riittää muutenkin. Satelliitissa on lisäksi ilmaa ajoaineenaan käyttävä sähkörakettimoottori (ionimoottori tai Hall-moottori), joka kompensoi satelliitin ilmanvastuksen ja ylläpitää aluksen rataa. Euroopan avaruusjärjestö on kehittänyt tällaista ilmaa hengittävää sähkörakettia. Sähköraketin suihkun nopeus (tyypillisesti 20-40 km/s) on paljon 8 km/s ratanopeutta korkeampi, joten sähköraketti itse kuluttaa periaatteessa vain osan kerätystä ajoaineesta. Sähkörakettimoottorin ja ajoaineen välivarastona toimivan tankin avulla satelliitti voi muuttaa ratakorkeuttaan ja radan inklinaatiota. Sopivasti muotoillun rungon aerodynamiikkaa voi lisäksi käyttää hyväksi radan inklinaatiomuutosten vahvistamiseen.
Tällainen satelliitti on tavallaan 150-250 km korkeudella operoiva aurinkosähköllä toimiva lentokone, joka ei uhmaa painovoimaa siivillä vaan suuresta nopeudesta johtuvan ympyräradan keskipakoisvoiman avulla, mutta käyttää ympäröivää ohutta ilmaa työntövoiman tuottamiseen ja radan muuttamiseen.
Tekniikka mahdollistaa siis matalalla lentävän satelliitin, joka pystyy muuttamaan rataansa mielivaltaisesti eikä silti kuluta ajoainetta vaan päinvastoin voi jopa tuottaa sitä. Matala lentokorkeus tekee satelliitin immuuniksi kiertorataromulle: se ei kärsi olemassaolevasta romusta eikä tuota uutta romua. Matalasta lentokorkeudesta on lisäksi etua monissa satelliittien sovelluksissa kuten kaukokartoituksessa ja tietoliikenteessä. Tekniikan yksi mahdollinen lisäsovellus saattaisi ehkä olla kantoraketin tankkaus kiertoradalla propulsiivista paluuta varten.
Koska yläilmakehä koostuu lähinnä typestä ja hapesta, menetelmällä voi tuottaa hapetinta, mutta ei polttoainetta. Hapetin on kuitenkin polttoainetta raskaampi komponentti, joten senkin tuottamisesta paikallisesti olisi merkittävä etu. Polttoainetta täytyy nostaa perinteiseen tapaan maasta tai sitä voidaan tuoda asteroideilta sähköpurjeella ja ilmajarrutuksella.
perjantai 28. lokakuuta 2016
torstai 15. syyskuuta 2016
ESA:n rahoittama plasmajarruhanke alkoi
Eilen (14.9.2016) pidettiin ESA:n rahoittaman plasmajarrun kehityshankkeen aloituskokous. Hanke on lyhyt ja intensiivinen ja sisältää myös kaksi työrupeamaa ESTEC:ssä jossa laitteen vaatimuksia ja toteutustapoja puidaan isommassa insinööritiimissä jossa ovat mukana me, ESA ja niinsanotut suurten systeemien integroijafirmat Airbus, Thales Alenia Space ja OHB.
tiistai 23. elokuuta 2016
Sähköpurjekolumni 39
Sähköpurjekolumni 23.8.2016
Lähetämme syyskuussa ESA:lle ehdotuksen, jossa sähköpurjeilla varustettu cubesat-laivasto tutkii satoja asteroideja lentämällä niiden ohi pienen kameran kanssa. Kukin alus on varustettu yhdellä 10-20 km pitkällä sähköpurjeliealla ja lentää usean asteroidin ohitse. Ohilennon data talletetaan aluksen flash-muistiin. Lopuksi kukin alus suorittaa Maan ohilennon, jonka aikana kaikki kertyneet datat siirretään maa-asemalle. Lento asteroidivyöhykkeen läpi tapahtuu autonomisesti käyttäen navigointiin lähiasteroideja. Asteroidien kaukokartoitus- ja navigointi-instrumentti on Aalto-1:ssä lentävän VTT:n spektrikameran perillinen jota VTT kehittää tällä hetkellä eteenpäin myöskin ESA:n AIM-nimistä asteroidimissiota varten. Lennon tuloksena tulemme näkemään satoja asteroideja lähikuvissa ja voimme lisäksi saada selville niiden pinnan mineraalikoostumuksen infrapunaspekristä. Jos cubesat-laivastossa on esimerkiksi 50 alusta, se voidaan laukaista esimerkiksi intialaisten PSLV-kantoraketilla, joka jaksaa nostaa pakoradalle noin 500 kg kuorman.
Sähköpurje mahdollistaa tämän uudentyyppisen asteroidien tutkimusmenetelmän. Lisäksi mahdollistajia ovat flash-muistien kasvanut datatiheys sekä kameratyyppisten instrumenttien minityrisoituminen. Datan tallentamista luotaimeen tarvitaan, sillä jos laivaston kaikkiin aluksiin pidettäisiin jatkuvaa radioyhteyttä, operointikulut nousisivat korkeiksi ja aluksissa pitäisi myös olla jonkinlainen suunnattava high gain -antenni. Jos puolestaan kamera olisi painavampi, alukset tarvitsisivat moniliekaisen sähköpurjeen ja aluksia mahtuisi kyytiin vähemmän. Moniliekaisen sähköpurjeen tapauksessa kamerainstrumentti pitäisi lisäksi todennäköisesti asentaa kääntyvälle alustalle, jotta se voisi nähdä asteroidin riippumatta pääaluksen asennosta joka seuraa liekatakilan asentoa. Yksiliekaisessa aluksessa tilanne on helpompi koska itse alusta voidaan käännellä riippumatta liean orientaatiosta. Silloin kamerateleskooppi voidaan asentaa kiinteästi 3-U cubesatpötkön toiseen päähän.
Kutsu johon ehdotuksemme menee on ESA:n erityinen, melko harvoin toistuva ideakutsu. Siinä avaruusjärjestön tiedeohjelma pyytää uusia ideoita ohi normaalien missioehdotuskäytäntöjen. Normaaleissa missioehdotuksissa kaikkien käytettävien tekniikoiden pitää olla lähes lentovalmiita (TRL-taso 6), mutta ideakutsussa tällaista vaatimusta ei ole. Haluamme saada ESA vakuuttuneeksi siitä että sähköpurjeen avulla voidaan toteuttaa missio joka tuottaa enemmän asteroiditiedettä kuin kaikki aiemmat asteroidilennot yhteensä eli tuottaa lähikuvia ja spektrejä sadoista asteroideista. Verrattuna muihin ESA:n tiedemissioihin ehdotus on myös rahallisesti halpa koska laukaisumassa on pienin saatavilla oleva ja identtiset piensatelliitit voidaan rakentaa sarjatyönä.
Lähetämme syyskuussa ESA:lle ehdotuksen, jossa sähköpurjeilla varustettu cubesat-laivasto tutkii satoja asteroideja lentämällä niiden ohi pienen kameran kanssa. Kukin alus on varustettu yhdellä 10-20 km pitkällä sähköpurjeliealla ja lentää usean asteroidin ohitse. Ohilennon data talletetaan aluksen flash-muistiin. Lopuksi kukin alus suorittaa Maan ohilennon, jonka aikana kaikki kertyneet datat siirretään maa-asemalle. Lento asteroidivyöhykkeen läpi tapahtuu autonomisesti käyttäen navigointiin lähiasteroideja. Asteroidien kaukokartoitus- ja navigointi-instrumentti on Aalto-1:ssä lentävän VTT:n spektrikameran perillinen jota VTT kehittää tällä hetkellä eteenpäin myöskin ESA:n AIM-nimistä asteroidimissiota varten. Lennon tuloksena tulemme näkemään satoja asteroideja lähikuvissa ja voimme lisäksi saada selville niiden pinnan mineraalikoostumuksen infrapunaspekristä. Jos cubesat-laivastossa on esimerkiksi 50 alusta, se voidaan laukaista esimerkiksi intialaisten PSLV-kantoraketilla, joka jaksaa nostaa pakoradalle noin 500 kg kuorman.
Sähköpurje mahdollistaa tämän uudentyyppisen asteroidien tutkimusmenetelmän. Lisäksi mahdollistajia ovat flash-muistien kasvanut datatiheys sekä kameratyyppisten instrumenttien minityrisoituminen. Datan tallentamista luotaimeen tarvitaan, sillä jos laivaston kaikkiin aluksiin pidettäisiin jatkuvaa radioyhteyttä, operointikulut nousisivat korkeiksi ja aluksissa pitäisi myös olla jonkinlainen suunnattava high gain -antenni. Jos puolestaan kamera olisi painavampi, alukset tarvitsisivat moniliekaisen sähköpurjeen ja aluksia mahtuisi kyytiin vähemmän. Moniliekaisen sähköpurjeen tapauksessa kamerainstrumentti pitäisi lisäksi todennäköisesti asentaa kääntyvälle alustalle, jotta se voisi nähdä asteroidin riippumatta pääaluksen asennosta joka seuraa liekatakilan asentoa. Yksiliekaisessa aluksessa tilanne on helpompi koska itse alusta voidaan käännellä riippumatta liean orientaatiosta. Silloin kamerateleskooppi voidaan asentaa kiinteästi 3-U cubesatpötkön toiseen päähän.
Kutsu johon ehdotuksemme menee on ESA:n erityinen, melko harvoin toistuva ideakutsu. Siinä avaruusjärjestön tiedeohjelma pyytää uusia ideoita ohi normaalien missioehdotuskäytäntöjen. Normaaleissa missioehdotuksissa kaikkien käytettävien tekniikoiden pitää olla lähes lentovalmiita (TRL-taso 6), mutta ideakutsussa tällaista vaatimusta ei ole. Haluamme saada ESA vakuuttuneeksi siitä että sähköpurjeen avulla voidaan toteuttaa missio joka tuottaa enemmän asteroiditiedettä kuin kaikki aiemmat asteroidilennot yhteensä eli tuottaa lähikuvia ja spektrejä sadoista asteroideista. Verrattuna muihin ESA:n tiedemissioihin ehdotus on myös rahallisesti halpa koska laukaisumassa on pienin saatavilla oleva ja identtiset piensatelliitit voidaan rakentaa sarjatyönä.
lauantai 18. kesäkuuta 2016
Lyhyt sähköpurjevideo Ilmatieteen laitokselta
Sähköpurje esiintyy lyhyesti myös toisenkin, revontuliaiheisen videon loppupuolella:
keskiviikko 15. kesäkuuta 2016
Sähköpurje lentää myös Sodankylän elokuvajuhlissa!
 |
| Sini Iron Sky 2-leffan kuvauksissa: kohta pötkitään dinosauruksia karkuun! |
Sähköpurje on mukana menossa, liitelemässä osana Sinin esitystä!! Paikkana on Sodankylän kunnan valtuustosali, Jäämerentie 1, lauantaina 18.6. klo 12.30-16.30 ja sisäänpääsy on vapaa. Matinea myös simultaanitulkataan englanniksi.
Ilmatieteen laitoksen tiedotus tapahtumasta.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Sähköpurje-efektin mittaukset NASA MSFC:ssä alkavat
NASA Marshall Space Flight Center on nyt rakentanut plasmakammiokoejärjestelyt valmiiksi, tavoitteena mitata sähköpurje-efekti plasmakammiossa. Asiasta kertoo tarkemmin NASA:n lehdistötiedote. Kammiossa virtaava plasma vastaa tiheydeltään ja nopeudeltaan suunnilleen matalaa Maan kiertorataa (low Earth orbit, LEO), ei aurinkotuulta, koska aurinkotuulen simulointiin Maan päällä tarvittaisiin satojen metrien kokoinen kammio.
Työ on osa NIAC:n (NASA Innovative and Advanced Concepts) rahoittamaa hanketta jonka ensimmäinen vaihe päättyi viime vuonna ja nyt ollaan kakkosvaiheessa jonka tärkeän osan muodostaa plasmakammiokoe.
 |
| NASA MSFC:n sähköpurjetestissä käytettävä plasmakammio avattuna. |
Työ on osa NIAC:n (NASA Innovative and Advanced Concepts) rahoittamaa hanketta jonka ensimmäinen vaihe päättyi viime vuonna ja nyt ollaan kakkosvaiheessa jonka tärkeän osan muodostaa plasmakammiokoe.
 |
| NASA MSFC:n Bruce Wiegmann, alabamalainen sähköpurjemies, pitelee HERTS2-projektin lankoja käsissään. |
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Sähköpurjekolumni 38
Sähköpurjekolumni 23.3.2016
Aalto-1 odottaa laukaisua, eikä siitä tällä kertaa sen enempää. Hyötykuormamme luovutettiin pääsiäisenä 2015 eli se on odottanut laukaisemista noin vuoden. ESTCube-1 ja Aalto-1 ovat olleet esillä sähköpurjekolumnissa monesti, viimeksi numerossa 2/2015.
Kirjoitan tällä kertaa vähän yleisemmästä aiheesta eli cubesat-ohjelman aikaansaamisesta. Cubesatin ajatuksena on olla halpa, helppo ja nopea tapa päästä avaruuteen. Yksikin cubesat on hyvä juttu, mutta vasta jatkuvasti pyörivä cubesat-ohjelma alkaa tuottaa sellaisia hyötyjä joiden takia formaatti luotiin. Näitä hyötyjä ovat uusien teknisten ratkaisujen nopea testaaminen, järkevä riskitaso, uusien avaruusinsinöörisukupolvien kouluttaminen ja tuoreen tekniikan saaminen taivaalle operatiiviseen käyttöön.
Cubesat-hankkeet kuitenkin luisuvat helposti takaisin vanhaan tekemisen malliin, jossa satelliittia tehdään monta vuotta, se on melko monimutkainen ja jossa "epäonnistua ei saa koska tämä maksaa niin paljon" (muistan kuulleeni tämän lauseen jossain Aalto-satelliitin palaverissa vuosia sitten). Avaruustekniikan yksi peruslaki on kuitenkin että jos epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, onnistuminen voi tulla hyvin kalliiksi.
Mitä tiheämmin ohjelmassa laukaistaan, sitä pienempi peikko yksittäinen epäonnistuminen on ja sitä enemmän riskejä voidaan ottaa, sitä nopeammin satelliitti voidaan rakentaa ja sitä halvemmaksi hanke tulee. Jos sykli on nopea, taivaalle saadaan tuoretta eli tehokasta tekniikkaa ja satelliitin tulos saadaan nopeasti käyttöön. Jos on kyse opiskelijasatelliitista, opiskelijatiimiä ei tarvitse vaihtaa kesken hankkeen, jolloin opiskelijoiden motivaatio on korkea koska he pääsevät operoimaan itse rakentamaansa laitetta avaruudessa. Sitäpaitsi rakentaja on maailman paras asiantuntija omansa laitteensa operoinnissa.
Jotta cubesat-ohjelma syntyisi, sellaisesta pitää tehdä päätös. Pitää päättää suuntaviivat: kuinka usein ja minkä kokoisia satelliittia laukaistaan ja/tai laukaisuihin käytettävä vuosibudjetti, joka on voimassa toistaiseksi. Jos laukaisubudjetti on pieni, satelliitteja kannattaa pienentää mieluummin kuin tinkiä laukaisutiheydestä. Jos rahaa on vielä vähemmän, pienennetään satellitteja lisää. Alarajaa ei ole: maailmalla puhutaan CD-levyn kokoisista taskusatelliiteista ja 5 cm kuutioista joita mahtuu normaalin 1-U cubesatin tilavuuteen 8 kappaletta.
Cubesatteja ovat jo laukoneet monet maat ja yliopistot, ja Suomi on tässä asiassa enemmänkin viimeisten kuin ensimmäisten joukossa. Hyvin toimivia nopean syklin cubesat-ohjelmia on maailmassa kuitenkin edelleen melko harvassa, joten niiden saralla eturintamassa on vielä tilaa.
Jos cubesat-laukaisujen ostamiseen käytettäisiin yksi prosentti Suomen vuotuisesta ESA-jäsenmaksusta eli 200,000 euroa, sillä saisi aikaan jo jotain järkevää. Rahasta ei tämä asia oikeasti ole kiinni, mutta virallinen päätös on tarpeen jatkuvuuden takia.
Aalto-1 odottaa laukaisua, eikä siitä tällä kertaa sen enempää. Hyötykuormamme luovutettiin pääsiäisenä 2015 eli se on odottanut laukaisemista noin vuoden. ESTCube-1 ja Aalto-1 ovat olleet esillä sähköpurjekolumnissa monesti, viimeksi numerossa 2/2015.
Kirjoitan tällä kertaa vähän yleisemmästä aiheesta eli cubesat-ohjelman aikaansaamisesta. Cubesatin ajatuksena on olla halpa, helppo ja nopea tapa päästä avaruuteen. Yksikin cubesat on hyvä juttu, mutta vasta jatkuvasti pyörivä cubesat-ohjelma alkaa tuottaa sellaisia hyötyjä joiden takia formaatti luotiin. Näitä hyötyjä ovat uusien teknisten ratkaisujen nopea testaaminen, järkevä riskitaso, uusien avaruusinsinöörisukupolvien kouluttaminen ja tuoreen tekniikan saaminen taivaalle operatiiviseen käyttöön.
Cubesat-hankkeet kuitenkin luisuvat helposti takaisin vanhaan tekemisen malliin, jossa satelliittia tehdään monta vuotta, se on melko monimutkainen ja jossa "epäonnistua ei saa koska tämä maksaa niin paljon" (muistan kuulleeni tämän lauseen jossain Aalto-satelliitin palaverissa vuosia sitten). Avaruustekniikan yksi peruslaki on kuitenkin että jos epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, onnistuminen voi tulla hyvin kalliiksi.
Mitä tiheämmin ohjelmassa laukaistaan, sitä pienempi peikko yksittäinen epäonnistuminen on ja sitä enemmän riskejä voidaan ottaa, sitä nopeammin satelliitti voidaan rakentaa ja sitä halvemmaksi hanke tulee. Jos sykli on nopea, taivaalle saadaan tuoretta eli tehokasta tekniikkaa ja satelliitin tulos saadaan nopeasti käyttöön. Jos on kyse opiskelijasatelliitista, opiskelijatiimiä ei tarvitse vaihtaa kesken hankkeen, jolloin opiskelijoiden motivaatio on korkea koska he pääsevät operoimaan itse rakentamaansa laitetta avaruudessa. Sitäpaitsi rakentaja on maailman paras asiantuntija omansa laitteensa operoinnissa.
Jotta cubesat-ohjelma syntyisi, sellaisesta pitää tehdä päätös. Pitää päättää suuntaviivat: kuinka usein ja minkä kokoisia satelliittia laukaistaan ja/tai laukaisuihin käytettävä vuosibudjetti, joka on voimassa toistaiseksi. Jos laukaisubudjetti on pieni, satelliitteja kannattaa pienentää mieluummin kuin tinkiä laukaisutiheydestä. Jos rahaa on vielä vähemmän, pienennetään satellitteja lisää. Alarajaa ei ole: maailmalla puhutaan CD-levyn kokoisista taskusatelliiteista ja 5 cm kuutioista joita mahtuu normaalin 1-U cubesatin tilavuuteen 8 kappaletta.
Cubesatteja ovat jo laukoneet monet maat ja yliopistot, ja Suomi on tässä asiassa enemmänkin viimeisten kuin ensimmäisten joukossa. Hyvin toimivia nopean syklin cubesat-ohjelmia on maailmassa kuitenkin edelleen melko harvassa, joten niiden saralla eturintamassa on vielä tilaa.
Jos cubesat-laukaisujen ostamiseen käytettäisiin yksi prosentti Suomen vuotuisesta ESA-jäsenmaksusta eli 200,000 euroa, sillä saisi aikaan jo jotain järkevää. Rahasta ei tämä asia oikeasti ole kiinni, mutta virallinen päätös on tarpeen jatkuvuuden takia.
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Sähköpurjekolumni 37
Sähköpurjekolumni 27.1.2016
Lyhyen tähtäimen aurinkotuulisäätä ennustetaan Auringon ja Maan välistä Lagrangen L1-pistettä kiertävillä luotaimilla. Alukset mittaavat aurinkotuulen plasmatiheyttä, nopeutta ja magneettikenttää 1.5 miljoonaa kilometriä ylävirtaan Maasta, mikä aurinkotuulen nopeudesta riippuen vastaa 0.5-1 tunnin viivettä. Tämä on hyödyllistä, mutta ennakointiaika saisi olla vähän pitempi. Sähköpurjetta käyttämällä luotain voisi hieman vastustaa työntövoimallaan Auringon painovoimaa ja sijaita lähempänä Aurinkoa, jolloin ennakointiaika voisi pidentyä enimmillään kaksinkertaiseksi. Aurinkotuulen plasmatiheys selviää mittaamalla jännitteellisen sähköpurjeliean keräämä sähkövirta, aurinkotuulen nopeus voidaan laskea aluksen kiihtyvyysanturin mittaamasta sähköpurjeen työntövoimasta, ja aurinkotuulen magneettikenttä voidaan mitata puomin päässä olevalla pienellä magnetometrillä. Kaikki tämä mahtuu periaatteessa 3-U -cubesattiin. Radioyhteyden kommunikaatioetäisyys on pitkä, mutta koska alus pysyy koko ajan Aurinkoon ja Maahan nähden jokseenkin samassa asennossa, kommunikaatio voitaneen hoitaa litteillä satelliitin takapintaan kiinnitetyillä patch-antenneilla. Yhdellä sähköpurjeliealla varustettu muutaman kilon painoinen cubesat pystyisi siis ennustamaan aurinkotuulta kaksi kertaa pitemmälle tulevaisuuteen kuin olemassaolevat menetelmät, jotka lisäksi ovat kertaluokkaa kalliimpia.
Jos halutaan ennustaa aurinkotuulta vuorokausien päähän tai jos halutaan ennustaa mitä tahansa Auringon röntgen-, UV- ja energeettisten hiukkasten emissioita, pitää mitata itse Aurinkoa ja pyrkiä ennustamaan sen purkauksia. Tässä on monia haasteita, joista yksi on että koska Auringon pyörähdysaika on vajaa kuukausi, meiltä piilossa Auringon takana saattaa olla kehittymässä uutta toimintaa. Tähän tarvittaisiin periaatteessa joukko Aurinkoa kiertäviä luotaimia. Vähän halvempi vaihtoehto on panna luotain Auringon ja Maan Lagrangen L5-pisteeseen, joka muodostaa Auringon ja Maan kanssa tasasivuisen kolmion. Luotain näkee silloin Auringon 60 astetta eri kulmasta kuin Maa ja havaitsee Auringon takaa esiin vyöryvät seudut yli 4 vuorokautta aiemmin kuin Maa. L5-piste on vakaa, joten luotaimen pitäminen siellä ei vaadi työntövoimaa. Luotain voitaisiin viedä paikalleen perinteisellä menetelmällä tai sähköpurjeella.
Revontulet, indusoituvan sähkökentän aiheuttamat uhat maanpäälliselle sähköverkolle ja säteilyriskit satelliiteille riippuvat enimmäkseen aurinkotuulesta, jota siis voidaan tällä hetkellä ennustaa tarkasti 0.5-1 tunnin päähän (riippuen aurinkotuulen nopeudesta) ja sähköpurjeella 1-2 tunnin päähän. Häiriöt radioliikenteessä puolestaan johtuvat ionosfäärin plasmatiheyden kasvusta, joka riippuu revontulista ja Auringon suorasta UV-säteilystä. Säteilyriskit Kuuhun tai Marsiin matkaaville astronauteille ja korkealla lentäville lentokoneille tulevat pääosin Auringon hiukkaspurkauksista, jotka samoin kuin UV-säteily ovat äkillisiä, suoraan Auringon pinnan toiminnasta johtuvia ilmiöitä.
Avaruussään ennustaminen nojaa siis yhtäältä Maan ylävirran aurinkotuulen mittaamiseen ja toisaalta Auringon pintatoiminnan seuraamiseen eri havaintosuunnista. Sähköpurjeella olisi paljon annettavaa ensimmäiseen ja merkittävästi myös jälkimmäiseen.
Lyhyen tähtäimen aurinkotuulisäätä ennustetaan Auringon ja Maan välistä Lagrangen L1-pistettä kiertävillä luotaimilla. Alukset mittaavat aurinkotuulen plasmatiheyttä, nopeutta ja magneettikenttää 1.5 miljoonaa kilometriä ylävirtaan Maasta, mikä aurinkotuulen nopeudesta riippuen vastaa 0.5-1 tunnin viivettä. Tämä on hyödyllistä, mutta ennakointiaika saisi olla vähän pitempi. Sähköpurjetta käyttämällä luotain voisi hieman vastustaa työntövoimallaan Auringon painovoimaa ja sijaita lähempänä Aurinkoa, jolloin ennakointiaika voisi pidentyä enimmillään kaksinkertaiseksi. Aurinkotuulen plasmatiheys selviää mittaamalla jännitteellisen sähköpurjeliean keräämä sähkövirta, aurinkotuulen nopeus voidaan laskea aluksen kiihtyvyysanturin mittaamasta sähköpurjeen työntövoimasta, ja aurinkotuulen magneettikenttä voidaan mitata puomin päässä olevalla pienellä magnetometrillä. Kaikki tämä mahtuu periaatteessa 3-U -cubesattiin. Radioyhteyden kommunikaatioetäisyys on pitkä, mutta koska alus pysyy koko ajan Aurinkoon ja Maahan nähden jokseenkin samassa asennossa, kommunikaatio voitaneen hoitaa litteillä satelliitin takapintaan kiinnitetyillä patch-antenneilla. Yhdellä sähköpurjeliealla varustettu muutaman kilon painoinen cubesat pystyisi siis ennustamaan aurinkotuulta kaksi kertaa pitemmälle tulevaisuuteen kuin olemassaolevat menetelmät, jotka lisäksi ovat kertaluokkaa kalliimpia.
Jos halutaan ennustaa aurinkotuulta vuorokausien päähän tai jos halutaan ennustaa mitä tahansa Auringon röntgen-, UV- ja energeettisten hiukkasten emissioita, pitää mitata itse Aurinkoa ja pyrkiä ennustamaan sen purkauksia. Tässä on monia haasteita, joista yksi on että koska Auringon pyörähdysaika on vajaa kuukausi, meiltä piilossa Auringon takana saattaa olla kehittymässä uutta toimintaa. Tähän tarvittaisiin periaatteessa joukko Aurinkoa kiertäviä luotaimia. Vähän halvempi vaihtoehto on panna luotain Auringon ja Maan Lagrangen L5-pisteeseen, joka muodostaa Auringon ja Maan kanssa tasasivuisen kolmion. Luotain näkee silloin Auringon 60 astetta eri kulmasta kuin Maa ja havaitsee Auringon takaa esiin vyöryvät seudut yli 4 vuorokautta aiemmin kuin Maa. L5-piste on vakaa, joten luotaimen pitäminen siellä ei vaadi työntövoimaa. Luotain voitaisiin viedä paikalleen perinteisellä menetelmällä tai sähköpurjeella.
Revontulet, indusoituvan sähkökentän aiheuttamat uhat maanpäälliselle sähköverkolle ja säteilyriskit satelliiteille riippuvat enimmäkseen aurinkotuulesta, jota siis voidaan tällä hetkellä ennustaa tarkasti 0.5-1 tunnin päähän (riippuen aurinkotuulen nopeudesta) ja sähköpurjeella 1-2 tunnin päähän. Häiriöt radioliikenteessä puolestaan johtuvat ionosfäärin plasmatiheyden kasvusta, joka riippuu revontulista ja Auringon suorasta UV-säteilystä. Säteilyriskit Kuuhun tai Marsiin matkaaville astronauteille ja korkealla lentäville lentokoneille tulevat pääosin Auringon hiukkaspurkauksista, jotka samoin kuin UV-säteily ovat äkillisiä, suoraan Auringon pinnan toiminnasta johtuvia ilmiöitä.
Avaruussään ennustaminen nojaa siis yhtäältä Maan ylävirran aurinkotuulen mittaamiseen ja toisaalta Auringon pintatoiminnan seuraamiseen eri havaintosuunnista. Sähköpurjeella olisi paljon annettavaa ensimmäiseen ja merkittävästi myös jälkimmäiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)