Video sähköpurjeseminaarista

Ilmatieteen laitoksella pidettiin 9.10.2013 sähköpurjetta käsitellyt laitosseminaari englanniksi. Seminaarin kalvot ja videointi ovat nyt katsottavissa. Videon ääni on hiljainen, mutta kuuluu kyllä kun äänenvoimakkuutta lisää riittävästi.

                                                                Pekka Janhunen

Kansainvälinen avaruusviikko 2013

Kansainvälistä avaruusviikkoa vietetään vuosittain, nyt 4.-10.10.2013 - teemana on tällä kertaa "Exploring Mars, Discovering Earth". Tiedekeskus Heurekassa on parhaillaan menossa Mars-matkailun erikoisnäyttely, joten se oli luonnollinen paikka tämänvuotisen Avaruusviikon päänäyttämöksi.

Tietokirjailija Markus Hotakainen esitelmöi Marsin historiasta ja tutkimuksesta näyttävällä SOS pallolla.
Hotakaisen kirja, Mars, kannattaa lukea; siinä on paljon tietoa kauniissa ja sopivan tiiviissä paketissa!

Sähköpurjeteknologian mahdollisuuksista Mars-lentoja ajatellen on jo aiemmin kirjoitettu tässä blogissa. Veden hakeminen asteroideilta voisi tuoda Mars-matkojen kustannuksia selvästi alaspäin, kun kaikkea menovettä ei tarvitsisikaan nostaa raketeilla kalliisti Maan pinnalta asti. Kävin pitämässä aiheesta avoimen yleisöluennon Heurekan isossa auditoriossa ja se taltioitui kännykkäkameralla, joten pidemmittä puheitta, puhe jatkuu tästä!

Sini Merikallio

Heurekan juuri auennessa "Määränpäänä Mars" -näyttelyssä yleisö pääsee kokemaan,
miten paljon pölymyrsky voi heikentää näkyvyyttä.

Uranus-kokous Pariisin liepeillä 16.-18.9.2013

Eiffel -tornikin nähtiin siintämässä Meudonin puistoalueen taustalla.

Kokoushuone täynnä Uranus-tutkijoita.

Toukokuun alussa saimme Pekan kanssa kutsut lähteä kertomaan sähköpurjeen mahdollisuuksista Meudonin observatoriolla järjestettävään Uranus-kokoukseen. Kutsupuheita pääsee harvemmin pitämään ja Uranus olisi sähköpurjeelle varsin hyvä kohde, joten päätimme lähteä matkaan! Yksi video kertoo enemmän kuin sata kuvaa, joten tässä Pekan puhe Lumialla taltioituna. Ylimääräistä draamaakin saatiin, kun sähköt katkesivat kesken sähköpurje-esityksen, mutta palasivat onneksi pian takaisin! Pekan puheen kalvot löytyvät tästä linkistä PDF:nä.

Pekka Janhunen vastailee visaisiin kysymyksiin kahvitauolla, J. Wicht kuuntelee mietteliäänä.

Heti Pekan puheen jälkeen kerroin kokousyleisölle tarkemmin mahdollisuudesta käyttää sähköpurjetta Uranukseen matkustamiseen. Mark Paton on tehnyt aiheesta ratalaskuja ja videon, jossa tosin taiteellisia vapauksia käyttäen sähköpurje irrotetaan laskeutujasta paljon myöhemmin kuin oikeasti tehtäisiin - näin saatiin Uranus näkymään taustalla komeasti.

Uranuksen renkaissa riittää vielä paljon pohdittavaa.

Sali kuunteli tarkkaavaisena, kun vihjaisin matka-ajan leikkautuvan kaksi kolmannesta. Laukaisumassastakin höyläytyisi ainakin puolet pois, polttoainetta kun ei tarvitse viedä mukana muuta kuin varsin kohtuullinen määrä Uranuksen lähellä tapahtuvaan hienosäätöön. Suurta etua tulee myös laukaisumahdollisuuksien monipuolisuudesta: sähköpurjeen voi laukaista kohti Uranusta koska vain ja minkä tahansa aurinkotuuleen vievän laukaisun kyytiläisenä! Sähköpurjetta hyödyntämällä voidaan päästä huomattaviin ajallisiin ja rahallisiin säästöihin - tämä tekniikka tulee toimiessaan mullistamaan tapamme tutkia aurinkokuntaa! Esitykseni kalvot ovat nähtävillä PDF:nä tässä.

Sähköpurjeen ominaisuuksista kuulemassa Nadine Nettelman, J. Wicht  ja Lumian tarkennettavaksi turhan vauhdikas Mandy Bethkenhagen.

Kiinnostus esittelemäämme tekniikkaa ja väläyttemiämme mahdollisuuksia kohtaan oli suurta ja muutenkin tunnelma kokouksessa oli erittäin positiivinen. Saimme tauoilla ja illallisella selitellä sähköpurjeen ohjaamista, suorituskykyä ja hahmottelemiamme missioskenaarioita. Mieleen jäi ranskalaisen professorin hartaudella huokaistu toive: "Toivottavasti onnistutte pian - purjeenne ratkaisisi kaikki ongelmamme!"

Ennätimme ennen kokousta käväisemään Pariisin paleontologian museossa. Oli mahtavaa katsella upeita jykeviä dinosaurusten luurankoja ja ajatella, että 65 miljoonaa vuotta sitten ne hallitsivat maata ennen avaruudesta asteroidin muodossa tullutta tuhoa. Nyt sitten suunnittelemme teknologioita, joilla voisimme itse välttää saman kohtalon - sähköpurje sopii tähänkin käyttötarkoitukseen! Kuva: Pekka Janhunen

Kokouspaikka oli varsin komea Meudonin historiallinen observatorio. Säät olivat aurinkoiset, mutta tuulisen kylmät - Suomessa oli lähtiessä selvästi lämpimämpää!

Uranuksella ei ole kuista pulaa! Niistä tiedetään kuitenkin yllättävän vähän ja tiedeyhteisö janoaakin niistä lähempää otettuja kuvia.

Meudonin observatorio on kokouspaikkana upea. Lähijuna-asemalta kivutessa nousee lämpö mukavasti pintaan ja henkeä tasatessa voi ihastella Pariisia.

Sini Merikallio

PS. Työmatkoilta on ollut tapana tuoda työpaikan kahvipöytään aina jotain paikallisia herkkuja maisteltaviksi. Tällä kertaa unohdin ottaa tuliaiset heti mukaani ja ne olivatkin löytäneet tiensä vikkelästi parempiin suihin! Pahoittelut työkavereille, yritetään pitää seuraavan reissun (projektikokous Pisassa, Italiassa, lokakuussa) tuliaiset paremmassa tallessa!

FinCospar 2013, Tikkurila 29. - 30.8.2013

Sähköpurjeposteri näkyy salin takaosassa vasemmalla. Kuva: Erkki Oksanen/METLA.

FinCospar kokoaa suomalaiset avaruustutkijat joka toinen vuosi samaan saliin (COSPAR = Committee on Space Research). Paikaksi valikoitui tällä kertaa Metsästutkimuslaitos Tikkurilassa. Kutsupuhujia lennätettiin jenkeistä asti ja osallistujamäärä oli muutenkin ennätyksellisen suuri. Sääkin suosi järjestelyjä ja elokuun viimeiset arkipäivät olivat kauniin kuulaita.

Sähköpurjekin oli luonnollisesti mukana menossa, tällä kertaa posterin muodossa - esitettäväksi oli valittu jättiläisplaneetoille matkustaminen, jossa sähköpurje tuo huomattavaa etua perinteisiin tekniikoiden verrattaessa niin matka-ajassa kuin laukaisumahdollisuuksissakin. Keskustelu oli vilkasta ja kokousohjelma oli runsas. Kokousillallinen järjestettiin tiedekeskus Heurekassa ja sitä ennen oli mahdollisuus tutustua ihmisen anatomiaa esittelevään Bodyworlds näyttelyyn. Kokonaisuudessaan varsin monipuolisia ja onnistuneita tiedepäiviä aamusta iltaan!

Sini Merikallio

Keskustelu käy vilkkaana kahvitauoilla.
Etualalla Walter Schmidt keskustelemassa Riku Järvisen kanssa.
Kuva: David Crisp, JPL/NASA

ESTCube/SWESTCube workshop, Nelijärve Puhkekeskus 1.-3.7.2013

(Tämä teksti on vain blogissa, ei julkaistu Avaruusluotaimessa)

Virolaiset pitävät nanosatelliitteihinsa liittyvää workshop-sarjaa kahdesti vuodessa Eksaktien tieteiden kesäkoulun ja syyskoulun yhteydessä (Täppisteaduste Suvekool/Sügiskool). Nanosatelliittiporukka on noin 20 henkeä ja koko kesäkoulu noin sata. Mukana on tällä kertaa myös paljon latvialaisia, kolme sähköpurjekaveria Suomesta ja Aalto-satelliitin iskuryhmä. Koulut pidetään yleensä jossain Viron maaseudulla, tällä kertaa Nelijärven lomakeskuksessa joka on noin 50 km Tallinnasta kaakkoon. Paikalla on kaunis luonto, rehevää metsää ja neljä pientä järveä.

Puhkekeskus, Nelijärve.

ESTCube:n liekakoetta suunnitellaan elokuuksi ja SWESTCube-satelliitin optiota kartoitetaan (SWESTCube = Solar Wind Electric Sail Test Cubesat on satelliitin työnimi). Tavoitteena on siis mitata sähköpurje-efekti aurinkotuulessa. Päävaihtoehdot tällä hetkellä ovat kiipeäminen GTO-radalta korkeammalle ellipsiradalle joka ylettyy aurinkotuuleen (siihen tarvitaan omaa propulsiota cubesattiin, esimerkiksi Nanospacen kylmäkaasumoottori ja butaanitankki) tai laukaiseminen jonkin kuumission mukana Kuuta kiertävälle radalle.

Kirjoitan tätä rantasaunan edessä olevalla laiturilla keskiviikkoaamuna. Puolen tunnin päästä alkaa sähköpurjetiimin esitys kesäkoulun porukalle johon sisältyy myös reaaliaikainen kommunikaatiodemonstraatio satelliitin kanssa.

Pekka Janhunen

"Telkkä on lentänyt pöntöstä" - ESTCube-1:n matka avaruuteen

Auringon nousu Atlantilla 1.5. hotellihuoneeni parvekkeelta nähtynä.

Elettiin vuoden 2008 kevättä. Olin hieman aiemmin palannut Yhdysvalloista jossa olin viettänyt vuoden vierailevana tutkijana heti väitökseni jälkeen. Tulevaisuuden suunnitelmani olivat apposen avoimet enkä oikein tiennyt mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi. Olin kuullut yhteisten tuttavien kautta, että ystäväni ja kollegani Mart Noorma TKK:n Mittaustekniikan laboratoriosta oli palannut kotikonnuilleen Tarttoon ja oli kuulemma alkanut puuhastella avaruusprojektien parissa. Martin tavoite oli, ei enempää eikä vähempää, kuin kuroa umpeen 20 vuoden takamatka jonka itsenäinen Viro oli päästänyt syntymään avaruusinsinöörien tuotannossa. Martin sanoin Viron saatua uudelleen itsenäisyytensä kukaan ei halunnut opiskella luonnontieteitä tai tekniikkaa, kaikki halusivat olla bisnesmiehiä. Mart oli ottanut tehtäväkseen muuttaa tilanteen ja muutoksen lippulaivaksi oli valittu projekti jonka lopputuotteena olisi Viron valtion ensimmäinen satelliitti. Ja sivumennen sanoen Itämeren rannan suomalaisugrilaisten valtioiden ensimmäinen.

Palmuranta Cayennessa.

Viisi vuotta myöhemmin istun Helsinki-Vantaan lentoaseman lähtöaulan Boston-henkisessä urheilubaarissa ja katselen nyrpeänä baarin seinille ripustettua, arkkivihollistani New England Patriotsia ylistävää tarpeistoa. Olen henkeen ja vereen Buffalo Billsin mies. Matkalipussani määränpääksi on merkitty Pariisi mutta siellä on tarkoitus viettää vain yksi yö. Seuraavana päivänä Air France lennättäisi minut Pariisin Orlyn kentältä Ranskan Guayanan pääkaupunkiin Cayenneen. Noin 65 kilometrin päässä Cayennesta, Kouroun kaupungissa, sijaitsee Euroopan avaruussatama. Siellä omalla lähtöalustallaan seisoo likimain lähtövalmiina Euroopan avaruusjärjestö ESA:n tuorein ja kompaktein kantoraketti Vega odottamassa laukaisuhistoriansa toista laukaisua. Raketin kärkikartion sisällä, kahden muun hyötykuorman seurassa, odottaa omaa tähtihetkeään Viron ensimmäinen satelliitti ESTCube-1.

Vega odottamassa VV02-laukaisua. Kuva otettu laukaisupäivänä, tai siis aiottuna laukaisupäivänä 3.5. Myös ESTCube-logo kärkikartiossa. Kuva: ESA-S. Corvaja, 2013

Omalta osaltani viisivuotinen ympyrä oli sulkeutunut siten, että kolmen Tartossa vietetyn vuoden jälkeen olin päätynyt takaisin koti-Suomeen ja Ilmatieteen laitokselle. Viron ensimmäisen satelliitin hyötykuormaksi kun oli valikoitunut Pekka Janhusen vuonna 2006 keksimän sähköpurjekonseptin ensimmäinen kiertoratatestilaitteisto. Viisi vuotta tuntui tässä vaiheessa sekä pitkältä että lyhyeltä ajalta. Projekti oli ollut alun alkaenkin kunnianhimoinen ja sen toteuttivat alusta loppuun opiskelijat. Projektiorganisaation kokemattomuus, meidät johtoryhmän jäsenet mukaan lukien, oli luonnollisesti aiheuttanut omat ongelmansa jotka kuitenkin oli lopulta ratkottu kärsivällisyydellä ja peräänantamattomuudella. Oli ajanjaksoja jolloin oikein mikään ei tuntunut edistyvän, kun taas seuraavassa tuokiossa saatettiin edetä jättiharppauksin. Opiskelijatyövoima aiheutti myös sen haasteen, että satelliitin rakentaminen ei luonnollisesti ollut heidän päätoimensa, vaan enemmänkin harrastus jota hoidettiin opintojen ja muun elämän ohessa ja niiden ehdoilla. Vielä on syytä mainita, että ESTCube-1 lienee yksi erittäin harvoista poikkeuksista avaruustoiminnan historiassa sikäli, että se laukaistiin aikataulusta edellä. Tämä johtui siitä, että kesällä 2012 ESA täysin yllättäen ilmoitti mahdollisuudesta sponsoroituun laukaisuun Vegan kyydissä. Ilmoitus tuli erittäin lyhyellä varoitusajalla eivätkä muut nanosatelliittityöryhmät olleet halukkaita tarttumaan tarjoukseen. Vain virolaiset olivat riittävän hullunrohkeita. Tämä aikaisti laukaisua viidellä kuukaudella suunnitellusta. Kukin voi kuvitella kuinka hektisiä aikoja projektin loppuvaiheessa elettiin.

Ryhmämme VIP-vierailla vahvistettuna Vegan laukaisupaikan luona perjantaina 3.5. Kuvassa vasemmalta Madis Võõras, Silver Lätt, Paul Liias, Ene Ergma, Jouni Envall, Viljo Allik ja Erik Kulu.

Delegaatiomme saapui Kourouhun tiistaina 30.4. Raketin laukaisu oli määrätty perjantaille 3.5. Meitä oli kaiken kaikkiaan kuusi henkeä, minun lisäkseni siis viisi virolaista. Virolaisista neljä, Silver Lätt, Viljo Allik, Paul Liias ja Erik Kulu, olivat ESTCube-ryhmäläisiä. Viides matkaaja Madis Ligema oli Viron valtakunnallisen TV:n dokumentaristi. Minutkin on siis ikuistettu osaksi Viron kansan kollektiivista muistia. Mitä lienevät tehneet ansaitakseen sen.

Majapaikkani Hôtel des Roches

Keskiviikko 1.5. oli osaltamme pelkkää turismia. Tutustuimme paikalliseen luontoon niin viidakossa kuin hiekkarannallakin. Ilmasto Ranskan Guayanassa ei välttämättä ole jokaisen pohjoismaalaisen mieleen, päivälämpötila on poikkeuksetta yli 30 astetta ja ilmankosteus monesti yli 90%. Seuraavana päivänä päästiin sitten asiaan, tuolloin menimme ensimmäistä kertaa vierailulle itse avaruuskeskukseen. Kontaktimme paikan päällä oli Michel Debraine, Vega IPT:n (Integrated Project Team) edustaja Kouroussa. Michel oli tehnyt ihailtavaa työtä varmistaakseen että meistä huolehdittaisiin hyvin. Jo heti tuona torstaina pääsimme kokemaan jotain mitä ei suotu edes seuraavan päivän VIP-kiertueen osallistujille. Pääsimme sisään rakennukseen jossa raketti odotti laukaisua. Olimme siis kirjaimellisesti kosketusetäisyydellä raketista ja pääsinkin koputtamaan raketin kylkeen pienet viime hetken onnentoivotukset. Raketin kärkikartioon kiinnitettynä ESTCube-logo näytti tavallistakin kauniimmalta. Tuo vierailu oli ikimuistoinen lukemattomin eri tavoin. Michel käytti koko arvovaltansa sen toteuttamiseksi eikä keskuksen turvahenkilöstö vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä siihen että epämääräistä porukkaa vietiin rakettia lääppimään laukaisua edeltävänä päivänä. Keskuksen alue on iso, sen sisällä liikutaan autolla. Lujaa. Michel ajoi kärjessä, Silver hänen perässään ja minä ohjastin ryhmämme toista autoa yrittäen parhaani mukaan pysyä perässä huippunopeuden lähennellessä 110 km/h. Itse rakennuksessa meillä kaikilla oli mukanamme kaasunaamarit. Emme saaneet opastusta niiden käyttöön tai edes selitystä sille mitä skenaariota varten ne oli meille annettu, mutta jokaisella tuli olla sellainen kannossa. Raketin ympärillä oltiin vielä täydessä työn touhussa, ilmeisesti viimeisiä tarkistuksia suoritettiin. Jossain vaiheessa Michel mainitsi jotain salaisesta palvelusta. Me naurahdimme kohteliaasti vitsille joka ei ollut vitsi ensinkään. Eräs raketin ympärillä hyörivistä oli todella Ranskan salaisesta palvelusta varmistamassa että raketille ei tehty sabotaasia. Hän muun muassa kiinnitti pieniä näkymättömiä merkkejä raketin saumoihin voidakseen todeta että niitä ei oltu sabotoitu. Myös autoiluun keskuksen alueella liittyy erityisiä sääntöjä. Ihmettelin pariin otteeseen kun pysäköimistäni kritisoitiin. Luulin ensin että olin pysäköinyt varattuun ruutuun, mutta sittemmin kävi ilmi että vika ei ollut pysäköinnin paikassa vaan tavassa. Avaruuskeskuksen alueella auto tulee pysäköidä ruutuun perä edellä, näin mahdollistetaan nopea poistuminen vaaratilanteessa.

Viidakkoretkellä 1.5. Kuvassa köysisillalla Viljo Allik.

Laukaisupäivä 3.5. oli osaltamme täynnä ohjelmaa. Edellisenä iltana kaupunkiin oli saapunut ESA:n paikalle lennättämä VIP-delegaatio, jonka mukana olivat myös Viron parlamentin puhemies Ene Ergma sekä Madis Võõras Enterprice Estonian avaruustoimistosta. Ene Ergma on ollut ESTCube-projektin tukija alusta alkaen, koulutukseltaan hän on astrofyysikko. Michel oli järjestänyt myös meidän ryhmämme mukaan perjantain VIP-kiertueelle avaruuskeskukseen. Pääsimme siis näkemään matkan päästä sen saman Vega-rakennuksen johon edellisenä päivänä olimme päässeet sisään. Näimme toki paljon muutakin, muun muassa Soyuz-raketin laukaisualustan. Pääsimme myös tutustumaan Vega- ja Ariane-rakettien laukaisuvalvomoon sekä Jupiter-huoneeseen. Jupiter-huone tai -sali on keskuksen kaikkein pyhin. Siellä kokoontuvat lähtölaskennan loppuvaiheissa laukaisun avainhenkilöt ja siellä tehdään laukaisuun liittyvät lopulliset päätökset. Lounaan jälkeen oli aika palata hotellille ja alkaa valmistautua iltaa varten.

Jutun kirjoittaja poseeraamassa avaruuskeskuksen parkkipaikalla. Taustalla Ariane-raketin mock-up

Laukaisun ajankohdaksi oli määrätty 23:06:31 paikallista aikaa. Tarve ajoittaa laukaisu tarkasti ei johtunut kantoraketista vaan sen kahdesta päähyötykuormasta. Proba-V ja VNREDSat-1 ovat molemmat kaukokartoitussatelliitteja jotka tuli saattaa kiertoradoilleen tarkasti määrättyinä hetkinä. Illan lähestyessä tunnelma arvatenkin alkoi tiivistyä. Meillä kaikilla oli henkilökohtainen kutsu jota näyttämällä saimme kaulaamme kulkuluvat. Kokoontuminen oli Jupiter-huoneen ulkopuolella iltakahdeksan aikoihin. Sieltä siirryimme busseihin jotka kuljettivat meidät Agami-nimiselle näköalapaikalle keskelle viidakkoa. Agami sijaitsee 7,5 kilometrin päässä laukaisupaikalta ja sieltä on sinne esteetön näkyvyys. Paikalla oli ehkä noin 300-400 ihmistä edustaen eri hyötykuormaryhmiä sekä tietenkin itse kantoraketin henkilöstöä. Vieraiden viihtyvyys oli taattu runsaalla tarjoilulla. Tunnelma jatkoi sähköistymistään laukaisun hetken lähetessä. Vaan sitten seurasikin antikliimaksi. Kun laukaisuun oli oman kelloni mukaan enää noin kymmenen minuuttia, saimme tiedon että lähtölaskenta oli pysäytetty. Syynä keskeytykseen olivat yläilmakehän voimakkaat tuulet. Jouduimme siis palaamaan hotellille syvästi pettyneinä.

Paul, Viljo ja Erik, kaikilla yllään eri versio VV02-laukaisun virallisesta paidasta. Taustalla Soyuzin laukaisualusta.

Laukaisua oli lykätty määräämättömäksi ajaksi. Jokaisen päivän aamuna tehtiin erikseen päätös siitä, käynnistetäänkö laukaisukronologia tuona päivänä. Lauantaina ja sunnuntaina ei edes yritetty. Minun paluulentoni oli alunperin tarkoitus lähteä jo lauantaina 4.5. Siirsin paluutani kolmella päivällä toivoen että laukaisu tapahtuisi tuona aikana. Viikonlopun vietimme miten parhaiten taisimme. Erikseen voi mainita eräät ikimuistoiset juhlat joihin minä, Paul ja Madis osallistuimme lauantai-iltana. Juhlat pidettiin muukalaislegioonan tukikohdassa ja ne äityivät varsin väkivaltaisiksi. Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että legioonalaiset olivat niitä jotka pitivät parhaansa mukaan yllä järjestystä. Tappeluista, joissa välillä käytettiin myös hengenvaarallista kättä pidempää, vastasivat paikalliset huligaanit.

Pieni osa Ariane- ja Vega-rakettien laukaisuvalvomoa. Peräseinällä nähdään lähtölaskennan kello. Kymmenisen tuntia laukaisuun.

Valitettavasti ryhmämme hupeni kooltaan kun itse kunkin oli aika lentää takaisin kotiin. Kun Paul ja Erik oli viety lentokentälle maanantaina, jäljellä olimme enää minä ja Silver. Silverillä oli työvelvoitteita ESA:n suuntaan, joten hänen tuli pysyä Kouroussa laukaisuun asti, kesti se sitten kuinka kauan tahansa. Minun paluulentoni oli seuraavana päivänä 7.5. Olimme verrattain hyvällä tuulella, sillä maanantaiaamuna Michel oli soittanut ja kertonut että laukaisukronologia oli aloitettu, ensimmäistä kertaa sitten perjantain. Emme kuitenkaan tohtineet tässä vaiheessa toivoa liikoja. Saamiemme tietojen mukaan yläilmakehän säätilanne ei ollut viikonlopun aikana parantunut, jotkut väittivät sen muuttuneen jopa huonompaan suuntaan. Siitäkin huolimatta olin tyytyväinen siitä, että viimeiselle illalleni Kouroussa oli jotain järjestettyä ohjelmaa. Illalla toistui sama ruljanssi kuin perjantaina. Kokoonnuttiin Jupiterilla, esitettiin kutsut ja henkilöllisyystodistukset, siirryttiin bussiin ja ajettiin Agamille. Väki oli vähentynyt huomattavasti perjantaista, nyt meitä ei ollut paikalla sataakaan. Silver oli työtehtävissä Jupiter-huoneessa, minä olin siis ainoana ryhmästämme viidakossa. Edellisestä kerrasta viisastuneena yritin ottaa tällä kerralla lunkisti, valmistellen itseäni siihen että töpseli vedettäisiin taas seinästä. Se onnistui alkuvaiheessa, mutta mitä pienemmiksi luvut muuttuivat lähtölaskennan kellossa, sitä toivottomammaksi muuttui zeniläisyyden teeskentely. Kun kello näytti noin puolta tuntia, olo oli taas kuin viisivuotiaana jouluaattona.

Avaimia ja punaisia nappeja. Juuri kuten kuuluukin...

Noin 25 minuutin kohdalla isolle näyttöruudulle ilmestyy kasvot. Joku vieressäni parahtaa että viimeksi kun tämä kaveri tuli ruutuun, se merkitsi laukaisun keskeytystä. Jään odottamaan sydän pamppaillen mitä miehellä on sanottavanaan. Hän alkaa puhua, ranskaksi. Yritän parhaani mukaan pysyä kärryillä, mutta kauan sitten unohtunut kouluranskani pettää pahemman kerran. Odotan että hän toistaisi edes pääkohdat englanniksi, ei toista. Yritän lukea ihmisiä ympärilläni, yritän aistia riemua tai pettymystä. Vilkuilen ESA:n edustajia, alkavatko he paimentaa meitä takaisin busseihin. En saa mitään indikaatiota tilanteesta. Tässä vaiheessa käännyn vieressä olevan miehen puoleen ja tiedustelen mitä ruudulla oli juuri sanottu. Hän osoittaa kuvaruudulle johon on juuri ilmestynyt uusi grafiikka. Hän kertoo että mies ruudulla oli sanonut saman minkä nyt voi todeta grafiikasta. Grafiikka näyttää kaikkien laukaisuun vaikuttavien tekijöiden (säätila, kantoraketti, hyötykuormat jne) tilan. Kutakin vastaa grafiikassa segmentti, joka on joko vihreä tai punainen. Jos yksikin on punainen, rakettia ei laukaista. Ne ovat kaikki vihreitä, raketti laukaistaan noin 18 minuutin kuluttua. Samalla hetkellä laukaisualustan suunnalta lentää meitä kohti helikopteri. Se lentää ylitsemme sysimustalla taivaalla ja vilkuttaa vihreätä valoa. Jalkani ovat tässä vaiheessa jo hyytelöä. Käyn hermostuksissani roplaamassa jalustalla seisovaa videokameraani jotta minuutit kuluisivat nopeammin. Kun laukaisuun on aikaa noin kaksi minuuttia, käyn käynnistämässä kameran. Seuraan silmä kovana laukaisukelloa ruudulta kunnes se pääsee kymmeneen sekuntiin. Tästä eteenpäin tuijotan herkeämättä 7,5 kilometrin päässä siintävää voimakkaasti valaistua laukaisualustaa. Viimeiset kymmenen sekuntia naisääni luettelee numeroita. Dix, neuf, huit... Kun päästään nollaan, taivaanranta välähtää ja viidakon ääriviivat näkyvät vaikka on trooppinen yö. Kaikki on ohi ennen kuin edes ymmärtää. Vega on pieni ja ketterä raketti, se ei nouse hitaasti jyristen kuten isoveljensä. Lisäksi pilvet ovat erittäin matalalla, raketti näkyy vain lyhyen hetken ennen kuin se katoaa pilviin. Ääni tulee jonkin verran perässä.

Laukaisukronologian mukaisesti ensimmäinen hyötykuormista, Proba-V, irrotetaan noin tunti laukaisun jälkeen. Siitä tunti eteenpäin on VNREDSatin ja ESTCuben vuoro muutaman minuutin välein. Kun ESTCube-1 on irrotettu onnistuneesti, on aika tiedottaa asiasta sähköpurjetiimille Suomessa. Lähetän Petri Toivasen kännykkään tekstiviestin ”Telkkä on lentänyt pöntöstä”. Viestin merkitys ymmärretään ongelmitta.

Ensimmäinen ESTCuben lähettämä on-board -kameran kuva. Etualalla näkyvä vesialue on Välimeri ja sen takana näkyy Afrikan pohjoisrannikko. Kuvassa näkyvän mystisen punaisen täplän alkuperästä ei ole varmuutta. Omaan teoriaani löytyy youtube-linkki ESTCuben Facebook-sivulta.

ESTCube-1:n mission alkuvaiheet ovat olleet menestyksekkäitä. Sen majakkasignaali kuultiin heti sen ensimmäisellä Tarton ylityksellä, sitä ennen sen oli jo ehtinyt kuulla ainakin yksi radioamatööri Venäjällä. Torstaina 9.5. satelliittiin saatiin luotua kaksisuuntainen datalinkki. Samana päivänä satelliitin tehojärjestelmän ohjelmisto päivitettiin ja järjestelmä boottasi itsensä onnistuneesti. Varsinaiseen sähköpurjetestiin ei olla vielä päästy, eikä päästä vielä vähään aikaan. Tämänhetkisten arvioiden mukaan tämä voi viedä aina elokuulle asti. Tarttolaisilla on tällä hetkellä kädet täynnä työtä satelliitin järjestelmien validoimiseksi kiertoradan olosuhteissa. Lisäksi monien järjestelmien lopullista ohjelmakoodia kirjoitetaan vielä. Tämä on seurausta Vega-laukaisun aiheuttamasta kiristyneestä aikataulusta.

Jouni Envall 

P.S. Kun varasin itselleni uutta paluulentoa, pyysin sitä maanantaille 6.5. En saanut sitä koska kone oli täynnä. Onneksi oli.

P.P.S. Tässä vielä ensimmäinen analyysi ESTCuben ensimmäisessä kuvassa näkyvästä oudosta, pienestä punaisesta pisteestä:

Sähköpurjekolumni 26

Sähköpurjekolumni 15.5.2013

ESTCube-1 laukaistiin onnistuneesti 7.5.2013 ja satelliitti näyttää toimivan. Satelliittiin on myös jo onnistuneesti tehty yksi tehojärjestelmän ohjelmistopäivitys. Kamera, asennonsäätöjärjestelmä ja keskustietokone ovat ohjelmistoiltaan vielä puutteellisia ja lopullisten versioiden kirjoittaminen on käynnissä. Ohjelmistoja päivitetään satelliittiin sitä mukaa kun niitä valmistuu ja saadaan testatuksi. Näyttää siltä että liekaa päästäisiin avaamaan ja sähköpurjevoimaa mittaamaan elokuussa.

Kolmivuotinen sähköpurjeen kehittämiselle omistettu EU-hankkeemme ESAIL loppuu tämän vuoden marraskuussa. Kilometrin pituinen lieka saatiin valmistettua viime syksynä ja etäyksikön prototyyppi läpäisi testit helmikuussa, joten loppuraporttiin voidaan kirjata että hankkeen kunnianhimoiset tavoitteet saavutettiin. Apulieoilla stabiloitu sähköpurjekonstruktio joka skaalautuu 1 N työntövoimaan asti on nyt TRL-tasolla 4. Arvioiden mukaan yhden newtonin purje apulaitteineen painaa 100-200 kg. Verrattuna kemiallisiin raketteihin ja ionimoottoreihin tuollaisen laitteen suorituskyky (työntövoima kertaa toiminta-aika jaettuna massalla) on päätä huimaava.

Toisaalla tässä lehdessä on Jouni Envallin artikkeli ESTCube-1:n laukaisusta. Aikaisemmissa numeroissa on käsitelty sähköpurje-efektin sovelluksia yhdeksän kertaa: avaruusromun torjunta, asteroidien torjunta, lento ulos aurinkokunnasta, jättiläisplaneettojen ilmakehäluotaimet, kiertoajelu asteroidivyöhykkeellä, jatkuvaa voimaa vaativat radat, Merkurius, Kuiperin vyöhyke ja Mars-logistiikka.

ESA Technology Image of the Week.

 Sähköpurjetta ja sen sovelluksia kohtaan tunnetaan nousevaa kiinnostusta ESA:ssa ja muissa avaruusjärjestöissä. Julkisuuteen näkyivät ainakin sähköpurjeaiheinen artikkeli maaliskuun ESA Bulletin -lehdessä ja sähköpurjeliekakuvan esiintyminen 27.3. ESA:n pääsivulla "Technology Image of the Week" -kohdassa. Pidin pari viikkoa sitten esitelmän Glasgowssa avaruusteknologia-aiheisessa kokouksessa, jossa oli vain kutsuttuja esityksiä. Kokoukseen osallistui myös NASA:n teknologiajohtaja Mason Peck, joka tuli onnittelemaan esityksen jälkeen. Ennen teknologiajohtajan virkaan valintaansa Peckillä oli hanke, jossa tutkittiin jälkikäteen arvioiden hieman sähköpurjeen tapaista konseptia. Siinä maksimoitiin aluksen kapasitanssi suhteessa ympäröivään plasmaan varustamalla se pitkillä lieoilla. Sitten alus olisi varattu elektronitykillä tai muulla keinolla jolloin siihen syntyy suurehko sähkövaraus. Sen jälkeen alus olisi saanut työntövoimaa luonnon sähkö- ja magneettikenttien siihen kohdistamasta Lorentzin voimasta. Kyseinen Lorentzin voima on kuitenkin heikko, minkä myös Peck oli huomannut. Vasta kun otetaan huomioon että alus ei liiku tyhjiössä vaan virtaavassa aurinkotuuliplasmassa ja että liekojen sähkökentät häiritsevät virtausta, huomataan Lorentzin voimaa paljon suuremman sähköpurjevoiman olemassaolo. Peckin julkaisu on vuodelta 2010 ja sähköpurje oli keksitty 2006, mutta hän ei ilmeisesti ollut tietoinen sähköpurjeesta työtä tehdessään.

Kerroin Avaruusluotaimessa ensimmäisen kerran syyskuussa 2011 italialaisesta Andrea Rossin reaktorista eli väitetystä uudesta tavasta vapauttaa ytimien sidosenergiaa vedyn ja nikkelin välisellä reaktiolla, joka ei tuota radioaktiivista säteilyä. Laitteen uudemman ja kuumemman version huolellinen testaus on ollut käynnissä syksystä 2012 lähtien neljän yliopiston voimin ja testien tuloksia odotellaan julkaistaviksi lähiaikoina vertaisarvioidussa lehdessä. Jos laite toimii väitetyllä tavalla, se käytännössä mahdollistaa ikuisen, rajattoman, saasteettoman, yksinkertaisen, halvan ja hajautetun energian tuotannon, joka on riippumaton ympäristön olosuhteista ja raaka-aineista.

Pekka Janhunen