Julkaistu Avaruusluotaimessa 3/2009.
Pekka Janhunen kertomassa keksimänsä sähköpurjeen toimintaperiaatteesta Eestin Vooressa fysiikan syyskoulussa (Täppisteaduste Sygiskool), lokakuussa 2009. Kuva: Sini Merikallio |
Sähköpurje ei toimi Maan magnetosfäärin sisällä missä
satelliitit kiertävät, koska magneettikenttä estää aurinkotuulen pääsyn sinne.
Sähköpurjeella voi kuitenkin jarruttaa
satelliitin kulkua. Prosessi riippuu paljon satelliitin ratakorkeudesta. Alle
tuhannen kilometrin korkeudella ionosfäärin plasma on tiheää, jopa miljoona
kertaa aurinkotuulta tiheämpää, ja magneettikenttä on voimakas. Jos tavallinen
sähköpurjelieka tuodaan tällaiseen ympäristöön ja pannaan positiiviseen
jännitteeseen, lieka alkaa kerätä tehokkaasti elektroneja tiheästä plasmasta.
Kerätty elektronivirta kulkee pitkin liekaa, jolloin liekaan vaikuttaa
magneettinen Lorentzin voima (jxB-voima) koska Maan magneettikenttä on myös
melko voimakas. Tämä niinsanottu elektrodynaaminen liekaefekti (ED-liekaefekti)
on sähköpurje-efektiä suurempi, paitsi jos lieka on niin lyhyt kuin
ESTCube-1:ssä eli noin 10 m. ED-liekaefektin kokonaisvoima kasvaa liean
pituuden neliössä kun taas sähköpurje-efekti on suoraan verrannollinen liean
pituuteen.
Tilanne kuitenkin muuttuu jos sähköpurjelieka on
negatiivisesti varattu. Tällöin lieka kerää virtaa paljon maltillisemmin kuin
positiivisessa tapauksessa, koska ionit liikkuvat paljon hitaammin kuin
elektronit. Eroa vielä kasvattaa se että ionit tässä tapauksessa ovat
enimmäkseen happi-ioneja jotka ovat 16 kertaa raskaampia kuin protonit.
Elektronien kenttäemissio ei ole ongelma kunhan jännite pidetään maltillisena.
Jännitteen ei tarvitse tässä tapauksessa olla järin suuri koska satelliittia
vastaan tulevat ionosfäärin ionit lentävät vain nopeudella 7 km/s mikä vastaa
4-5 elektronivoltin energiaa (vertailun vuoksi aurinkotuulen protonien
liike-energia on 1-4 keV). Ionitykki sentään tarvitaan, vai tarvitaanko?
Ionitykkiä ei yleensä tarvita, koska tässä tapauksessa
satelliitin johtava runko riittää keräämään plasmasta elektronivirran, joka
kompensoi liean keräämän ionivirran. “Yleensä” tarkoittaa tässä sitä että asia
riippuu satelliitin rungon johtavan osan koosta, mutta että tyypillisessä
satelliitissa pinta-ala riittää varsin hyvin. Tarvitaan siis vain lieka ja
jännitelähde, joka generoi satelliitin ja liean välille potentiaalieron jossa
lieka on satelliittiin verrattuna negatiivinen. Satelliitti asettuu hivenen positiiviseksi
ja lieka vahvasti negatiiviseksi. Maan painovoimagradientti kiristää liean.
Pienille satelliiteille (noin 100-200 kg asti)
sähköpurje-efektiin perustuva plasmajarru on karkeasti noin kymmenen kertaa
tehokkaampi laite kuin ED-lieka. Tehokkuusero tulee siitä että lieka on ohut
koska sen ei tarvitse kantaa virtaa, ainoastaan pysyä varattuna. Lisäksi
tehonkulutus on pieni koska ohut lieka ei kerää paljon virtaa. Isommilla
satelliiteilla (pitempi ja/tai paksumpi lieka) plasmajarru muuttuu jatkuvalla
tavalla ED-lieaksi. Erittäin tärkeä etu suhteessa ED-liekaan on se että plasmajarrulieka on niin ohut että vaikka se katkeaisi, irtonainen pää ei
muodosta uhkaa muille satelliiteille. Jos lieka osuu toiseen satelliittiin,
jokaisesta ~50 mikrometrin langan osumasta syntyy n. 0.5 mm leveä ja 0.1 mm
syvä vakomainen kraatteri. Tällaisen naarmun ei pitäisi normaalisti haitata
muita satelliitteja. Sitäpaitsi irtonainen lieanpätkä putoaa ilmakehään
tyypillisesti muutamassa viikossa ilmanvastuksen takia koska sen pinta-alan ja
tilavuuden suhde on hyvin suuri, mikä pienentää todennäköisyyttä että se ehtisi
osua muihin satelliitteihin. ED-lieat ovat paljon paksumpia ja siten
potentiaalinen sekundäärisen avaruusromun lähde.
1-3 kg kuutiosatelliitin lähettäminen maksaa noin
50,000-100,000 € ja niiden määrä lisääntyy nopeasti kun yhä pienemmät
organisaatiot (tällä hetkellä isohkot yliopistot ja pienet maat, seuraavassa
vaiheessa yksittäiset tutkimusryhmät, maakunnat ja yritykset) lähettävät niitä.
Jossain vaiheessa cubesatien määrää joudutaan tavalla tai toisella
rajoittamaan, koska niiden muodostama avaruusromuongelma on liian suuri, tai
sitten ne pitää varustaa palautusmekanismilla. Palautusmekanismiksi ei käy
tavallinen rakettimoottori, koska pyrotekniikka on kuutiosatelliiteissa
kielletty. Kieltoon on hyvä syy, sillä jos niissä olisi sisällä
rakettipolttoainetta, satelliitin rakentajan pitäisi todistaa
kantorakettifirmalle (tai ottaa kallis vakuutus) että satelliitti ei voi
räjähtää ja vaarantaa päähyötykuormaa (kuutiosatelliitithan laukaistaan aina
piggybackinä eli isomman satelliitin oheishyötykuormana). Sähköpurjeen ideaa
soveltava plasmajarru näyttäisi tarjoavan tähän lähitulevaisuuden ongelmaan
ratkaisun joka on yksinkertainen, halpa, toimintavarma ja turvallinen.
ESTCube-1 tulee tämänhetkisen suunnitelman mukaan tehtävän
loppupuolella demonstroimaan plasmajarrutusta ajamalla 10-metristä liekaansa
negatiivisessa moodissa. Lieka on tosin niin lyhyt että sen avulla jarrutus
ilmakehään asti kestää varsin pitkään, mutta ratakorkeuden aleneminen
pystyttäneen silti todentamaan. On myös keskusteltu mahdollisuudesta lisätä
liean pituutta jo ESTCube-1:ssä, jolloin jarrutus olisi tehokkaampaa.
Plasmajarrun, samoin kuin ED-liean, teho putoaa yli 1000 km
korkeudella nopeasti koska plasmatiheys on siellä pienempi. Mutta pahin
avaruusromuongelma esiintyy juuri aurinkosynkronisten naparatojen (n. 700-800
km) kohdalla, missä plasmajarru toimii erinomaisesti.
Plasmajarrun ideaa voi laajentaa ja kehitellä eteenpäin. Jos
sitä haluaa soveltaa isompiin, jopa
tonnien painoisiin satelliitteihin, liekoja pitää olla useita jolloin ne
pitää stabiloida pyörittämällä. Voidaan myös ajatella erityistä
romuntorjuntasatelliittia, joka vaeltaa esim. ionimoottorin avulla ja käy
kiinnittämässä vanhojen satelliittiromujen kylkeen plasmajarruja esim.
magneetilla tai pienellä harppuunalla. Yksi plasmajarru painaa koosta riippuen
ehkä 50-500 grammaa. Jos satelliitti on niin iso että se ei pala täydellisesti
ilmakehässä, plasmajarrun voi varustaa paikantimella ja logiikalla joka säätää
jännitettä niin että paluu ilmakehään tapahtuu halutussa paikassa esim.
eteläisen Tyynenmeren yllä.
ESA on ilmaissut pyrkimyksen rahoittaa plasmajarrun
lisätutkimuksia.
PS. Myös URSA uutisoi aiheesta myöhemmin vuoden 2010 puolella.
Pekka Janhunen
PS. Myös URSA uutisoi aiheesta myöhemmin vuoden 2010 puolella.