Näytetään tekstit, joissa on tunniste siirtokunnat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste siirtokunnat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 17. syyskuuta 2018

Avaruussiirtokunnan valaiseminen

Gerard O'Neill ehdotti 1970-luvulla kilometrien kokoisten pyörivien sylinterimäisten avaruuskaupunkien rakentamista. Ihmiset asuvat sylinterin sisäpinnalla, jossa vallitsee 1 g keinopainovoima, ja sylinterin paksu seinä suojelee säteilyltä. Sylinterit rakennettaisiin asteroidien tai Kuun raaka-aineista. Materiaalin nostamiseksi Kuusta O'Neill ehdotti sähkömagneettista katapulttia. O'Neillin ehdotus sai aikanaan paljon huomiota ja sitä esiteltiin mm. Physics Today -lehdessä. Ehdotuksen nerokkuus on siinä että pyörivä sylinteri on massamielessä miljoona kertaa tehokkaampi tapa tuottaa elintilaa ihmiselle ja luonnolle kuin planeetta: sylinterin seinämän paksuudeksi riittää 10 tonnia neliömetrille (sama kuin Maan ilmakehän paksuus) eli muutaman metrin kivikerrosta vastaava massa, kun taas Maa-planeetalla jalkojemme alla on sulaa kiveä tuhansia kilometrejä. Maan suuren massan ainoa tehtävä on tuottaa riittävä painovoimakenttä, jotta ilmakehä ei karkaa. Pyörivässä sylinterissä sama asia ratkaistaan tekemällä rakenteesta tiivis. Toinen etu on siinä että pyörivässä habitaatissa painovoima voidaan säätää samaksi kuin Maan pinnalla eli samaksi kuin mihin olemme biologisesti sopeutuneet.

Pystyäkseen asumaan avaruudessa koko ikänsä ja voidaakseen hyvin luonto ja ihminen tarvitsevat neljä asiaa: 1) maankaltainen ilmakehä ja yhden ilmakehän paine, 2) maankaltainen säteilysuoja, 3) 1 g keinopainovoima, 4) riittävän iso habitaatti jotta siihen mahtuu toimintavarma suljettu ekosysteemi ja riittävästi ihmisiä jotta esimerkiksi erikoissairaanhoidon palvelut saadaan järjestettyä. Kuu ja Mars eivät toteuta kolmatta ehtoa, mutta O'Neillin sylinteri toteuttaa kaikki neljä.

Gerard O'Neillin sylinteriarkkitehtuurissa oli kuitenkin yksi melko vakava pulma, nimittäin se että auringonvalon heijastamiseksi asuinpinnoille maankaltaisten yö-päiväsyklien aikaansaamiseksi tarvittiin suuria liikkuvia osia. Sylintereitä oli kaksi vierekkäin, ja ne pyörivät eri suuntiin jotta systeemin kokonaisimpulssimomentti olisi nolla. Tällöin pyörimisakseleja on mahdollista pitää koko ajan suunnattuna kohti Aurinkoa.

Löysin tähän ongelmaan mielestäni ratkaisun ja julkaisin sen NSS Space Settlement Journal -lehdessä. Ratkaisussa on yksi sylinteri, jonka pyörimisakseli on kohtisuorassa ratatasoa vastaan. Auringonvalo kerätään rakennelman sisällä olevaan niinsanottuun valokanavaan parabolisten konsentraattoreiden läpi. Valokanava levittää valon melko tasaisesti myös sylinterin pimeälle puolelle. Asuinpinta on jaettu esimerkiksi 20 laaksoon, joiden vuorokaudenajat ovat eri vaiheissa. Kunkin laakson saamaa valomäärää säädetään laakson katossa olevilla sälekaihtimilla. Kun laaksossa on yö, kaihtimet ovat kiinni, jolloin ne heijastavat valon takaisin kanavaan muiden laaksojen hyödynnettäväksi. Kun laaksossa on päivä, kaihtimet ovat osittain tai kokonaan auki. Kokonaan ne ovat auki kun halutaan simuloida kirkkaan keskipäivän valoa. Valokanavan sisällä valo on muutamia kertoja kirkkaampaa kuin auringonvalo; tämä on mahdollista koska valo kerättiin parabolisten konsentraattoreiden läpi. Ratkaisussa ei ole muita liikkuvia osia kuin kunkin laakson katossa olevat paikalliset sälekaihtimet. Kaihtimien huolto on helppoa koska ne ovat lähellä asuinpintaa ja sijaitsevat säteilysuojatussa osassa. Ja jos jostain kohdasta kaihdin on rikki, pahin mitä tapahtuu on että yöllä ei olekaan täysin pimeää tai päivällä näkyy taivaalla tumma täplä, kunnes kaihdin korjataan.

Sähköpurje voisi tehdä asteroidien kaivostoiminnasta taloudellisesti kannattavaa, minkä sovelluksena puolestaan näitä suuria avaruuden siirtokuntia voitaisiin rakentaa.

Valokanavallinen sylinteri halkileikattuna. Katso tarkemmin paperista.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Sähköpurjekolumni 46

Sähköpurjekolumni 27.3.2018

Miehitetty avaruuslento tuo monille ensiksi mieleen painottomuuden. Keinopainovoimaa olisi kuitenkin hyvä käyttää, sillä oikeastaan kaikki avaruuslentämisen terveyshaitat säteilyä ja psykologisia tekijöitä lukuunottamatta johtuvat painottomuudesta. Kansainvälisellä avaruusasemalla keinopainovoimaa ei käytetty, koska tarkoituksena oli tehdä kokeita painottomuudessa.

Robert Zubrin on ehdottanut että Mars-lennolla miehistömoduuli ja vastapainona toimiva propulsiomoduuli voisivat kiertää toisiaan yhdistettynä muutaman sadan metrin pituisella liealla tai puolijäykällä palkilla.  Tällöin pyörimissäde on riittävän iso laadukkaaseen keinopainovoimaan.  Lieka tai palkki lisää massaa jonkin verran, mutta keinopainovoiman ansiosta miehistö pääsee perille toimintakykyisenä ja terveenä. Massaa voi toisaalta myös säästyä miehstömoduulissa, koska nollapainovoiman vaatimia erikoisjärjestelyjä kuten ankaraa kuntosalitreeniä ei tarvita. Miehitettyä kahden toisiaan kiertävän moduulin systeemiä voisi kokeilla matalalla kiertoradalla. Se olisi tapa saada selville kuinka hyvin tai huonosti ihminen sopeutuisi Marsin kolmasosa- tai Kuun kuudesosapainovoimaan.

Kahdella massalla toteutettu keinopainovoima sopii muutaman hengen Mars-matkaan, mutta koon kasvaessa geometriaa kannattaa muuttaa. Professori Gerard O'Neill opiskelijoineen tutki Princetonin yliopistossa 1970-luvulla kilometrien kokoisia pyöriviä sylintereitä, joiden sisäpinnalla asuu kymmeniä tuhansia ihmisiä. Seinät ovat metrien paksuiset, jotta ne kestävät keskipakoisvoiman sekä sisällä olevan ilmanpaineen ja antavat maankaltaisen säteilysuojan. Rakennusmateriaalit saadaan asteroideilta, ja O'Neill ehdotti auringonvalon heijastamista sisään isoilla peileillä joiden liike matkii vuorokausirytmiä. Nykyään asteroidien materiaalit voisi rahdata sähköpurjealuksilla, ja valaiseminen onnistuisi hajautetusti ilman suurten liikkuvien osien aiheuttamaa luotettavuushuolta.

Sylinterit ovat massamielessä miljoona kertaa tehokkaampi tapa tuottaa elinpinta-alaa kuin planeetat. Maassa jalkojemme alla on tuhansia kilometrejä sulaa kiveä, mutta habitaatin seinäpaksuudeksi riittää muutama metri.  Aurinkokunnassa on paljon planeettaa pienempiä kappaleita, joilta raaka-aineiden nostaminen on helppoa.  Materia riittäisi niin suureen määrään habitaatteja että niiden yhteenlaskettu elinpinta-ala ylittäisi planeettojen pinta-alan moninkertaisesti, jopa monituhatkertaisesti, jos Kuiperin vyöhyke otetaan mukaan. Ja lisäksi on Oortin pilvi, jonka ulko-osat lyövät kättä naapuriaurinkokuntien kanssa.

Habitaatissa on oltava suljettu ekosysteemi, jossa aineet kiertävät täydellisesti. Risteilyalus on esimerkki ympäristöstä, jossa olisi kaupallista motiivia kierrättää aineita nykyistä enemmän, ja samalla - tietoisesti tai ei - harjoitella avaruudessa asumista. Suljetun kierron tekniikoita voidaan soveltaa tietysti myös Maan kaupunkeihin.  Planeetan pinnalla tosin vuodenaikojen ja sään vaihtelu tuo omat lisähaasteensa.

Keinotekoiset vapaan avaruuden sylinterit on ymmärtääkseni todennäköisin tapa, jolla ihminen ja elämä voisivat laajasti levitä Maan ulkopuolelle. Kuten aina elämän tapauksessa, leviämisen motiivina on parempi elämänlaatu ja uusi elintila, eli asiat jotka ihmisyhteisön tapauksessa ilmenevät abstraktimmin talouden kasvuna.