Näytetään tekstit, joissa on tunniste asteroidi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste asteroidi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Sähköpurjekolumni 35

(Kyseisen Avaruusluotain-lehden numeron teemana oli teknologia avaruusscifin taustalla.)

Kalpana 1 -habitaatti (nss.org).
Aurinkokuntaan olisi mahdollista rakentaa siirtokuntia asteroidien raaka-aineista. Ajatus on vanha ja esimerkiksi 1970-luvulla Gerard O'Neill tutki asiaa opiskelijoidensa kanssa.  Tullakseen toimeen avaruudessa ihminen tarvitsee paineistuksen, säteilysuojan ja keinopainovoiman.  Sopiva rakenne on noin kymmenen kilometrin halkaisijainen ja saman pituinen pyörivä sylinteri.  Sylinterin kymmenen metriä paksu hiilikuituseinä kestää paineistuksen ja keskipakoisvoiman ja on Maan ilmakehän veroinen säteilysuoja.  Normaalipainovoimaista pinta-alaa on sylinterin sisäpinnalla 300 neliökilometriä ja sylinterin massa on 6 miljardia tonnia eli vähän kevyempi kuin Rosettan tutkima Churyumov-Gerasimenko -komeetta.

Kalpana 1 sisältä.

Jos kymmenesosa asteroidivyöhykkeen painavimmasta kappaleesta eli kääpiöplaneetta Ceresistä hyödynnettäisiin raaja-aineena, se riittäisi 15 miljoonaan avaruuskaupunkiin, joiden kokonaispinta-ala olisi 5 miljardia neliökilometriä, eli 30 maapalloa jos valtameret jätetään pois.  Kuiperin vyöhykkeellä olisi käytettävissä raaka-ainetta vielä satoja kertoja asteroidivyöhykettä enemmän, ja Oortin pilvessä karkeiden arvioiden mukaan vähintään satoja tuhansia kertoja enemmän. Siis jopa miljoonia kertoja enemmän pinta-alaa kuin Maassa, ja tuo pelkästään omassa aurinkokunnassamme.



Pluton typpijäätiköissä olisi raaka-ainetta suureen määrään hengitysilmaa (cbsnews.com).
Miten on mahdollista että aurinkokunnan pienkappaleista voisi rakentaa noin paljon enemmän pinta-alaa kuin kokonainen planeetta tarjoaa? Planeetta on massamielessä erittäin tehoton tapa tuottaa elintilaa, koska suurin osa massasta on piilossa planeetan sisällä ja sen ainoa tehtävä on tuottaa painovoimakenttä. Jos rakennetaan pyöriviä sylintereitä joissa painovoima tuotetaan keskipakoisvoimalla, massaa tarvitaan noin miljoona kertaa vähemmän, eli koko maapallon massan sijaan tarvitaan vain maan ilmakehän verran ainetta.

Kääpiöplaneetta Ceres (nasa.gov).
Raaka-aineiden nostaminen esimerkiksi Cerekseltä (pakonopeus puoli kilometriä sekunnissa) voidaan tehdä esimerkiksi raketilla tai avaruushissillä. Cereksen raaka-aineista rakennetut kaupungit voidaan jättää kiertämään Cerestä, jolloin ne ovat helpon matkan päässä toisistaan, vaikkakin kaukana Maasta ja muiden asteroidien siirtokunnista.

Mitä tarvitaan jotta tähän päästäisiin? Tarvitaan tehokas tapa päästä asteroideille, esimerkiksi sähköpurje. Tarvitaan asteroidien kaivostoimintaa. Tarvitaan osien valmistusta ja laitteiden kokoonpanoa avaruudessa. Tarvitaan robottiluotaimiin sen verran älyä että jokaista liikettä ei tarvitse ohjelmoida etukäteen, koska kommunikaatioviive asteroideille on noin tunti.

Tällä hetkellä tonnin massan toimittaminen maasta asteroidille maksaa noin puoli miljardia. Se on noin kahdeksan kertalukua liikaa jotta avaruuden siirtokunnat löisivät taloudellisesti leiville. Kahdeksan kertalukua on suuri haaste, mutta periaatteellista alarajaa yksikköhinnalle ei ole, kunhan asteroidien kaivostoimintaa käytetään tehokkaasti hyväksi.  Monet arkipäiväiset koneet pystyvät käsittelemään elinaikanaan yllättävän suuren massan verrattuna omaan painoonsa. Esimerkiksi jos kuorma-autolla ajetaan soraa muutaman kymmenen kilometrin päähän, tavaraa siirtyy auton elinaikana kymmeniä tuhansia kertoja enemmän kuin auton oma paino. Jos kaivoksen tuotteista rakennetaan toinen isompi kaivos, massakerroin korottuu toiseen potenssiin. Kymmenen tuhatta potenssiin kaksi onkin jo kahdeksan kertalukua.

maanantai 25. elokuuta 2014

Sähköpurjekolumni 31

Sähköpurjekolumni 25.8.2014

Telakointi on välttämätöntä, paluu ei?

Sähköpurjeesta ei lopu ajoaine, joten se sopisi tehtävään jossa vieraillaan esimerkiksi useilla asteroideilla tai palautetaan näytteitä Maahan. Saavuttuaan asteroidin luokse alus sammuttaisi sähköpurjeen jännitteet asteroidin tutkimisen ajaksi, kunnes lentäisi seuraavalle kohteelle. Avattu liekatakila rajoittaa kuitenkin asteroidin tutkimista: laskeutua ei voi, eikä edes mennä kovin lähelle. Jos aluksessa olisi jokin apumoottori, se voisi tosin lähestyä asteroidia Auringon puolelta ja leijua sen pinnan lähellä ilman kovin suurta vaaraa että pyörivät lieat koskettaisivat asteroidia (sähköpurje-efektiä ei voi tällaiseen leijumiseen käyttää, koska sähköpurjeen työntövoima osoittaa aina enemmän tai vähemmän Auringosta poispäin). Koska asteroidi yleensä aina pyörii, leijuva alus saisi koko pinnan kuvattua melko hyvällä resoluutiolla.

Asteroidin pinnan kuvaaminen Auringon suunnasta ei kuitenkaan ole kovin monipuolinen tapa saada tietoa kohteesta. Olisi parempi päästä kuvaamaan kohdetta eri suunnista, jolloin kraatterien ja kivien luomista varjoista voi laskea pinnan kolmiulotteista muotoa. Pinnan valottoman osan kuvaaminen infrapuna-alueessa puolestaan antaa tietoa sen termisestä inertiasta, mikä on yhteydessä pintakerroksen fysikaalisiin ominaisuuksiin.

Asteroideja ja komeettoja löytyy moneen lähtöön - tutkimista riittää! Kuva: Sun.org

Asteroidia tutkiva tiedemies tai kaivostoiminnasta kiinnostunut yritys haluaisi kompaktin aluksen, joka pystyy kääntämään itsensä mihin tahansa asentoon saadakseen kiinteästi asennetuille instrumenteilleen parhaan näkymän. Aluksen pitää pystyä myös leijumaan asteroidin lähellä millä puolella tahansa, laskeutumaan pinnalle, ehkä keräämään näytteitä, ja nousemaan taas takaisin. Ajoaineen säästämiseksi kaikkia manöövereitä ei välttämättä tarvitse tehdä kylmäkaasumoottoreilla, vaan aluksen sisällä oleva liikkuva massa tai epäkesko voisi saada aluksen hyppäämään pinnalla toiseen paikkaan tai kokonaan pois asteroidilta.

Jos luotain laskeutuu ja pomppii pinnalla, sähköpurjelieat eivät mitenkään voi pysyä leikissä mukana. Liekojen vetäminen takaisin sisään olisi periaatteessa mahdollista, mutta uudelleen ne todennäköisesti eivät enää avautuisi, koska niissä olisi siellä täällä mikrometeoroidien rikkomia lankoja, jotka voisivat jumittaa avaamisen. Miten siis saada luotain seuraavalle asteroidille tai kerätyt näytteet Maahan tutkittavaksi?

Ilmeinen ratkaisu on aluksen jakaminen kahteen osaan, jotka voidaan erottaa toisistaan ja taas telakoida yhteen. Laatikkomainen laskeutuja irtoaa sähköpurjealuksesta, joka jää odottamaan turvallisen matkan päähän. Kun laskeutuja on tutkinut kohteen, se palaa omilla moottoreillaan takaisin sähköpurjealuksen luo ja telakoituu siihen, minkä jälkeen kaksikon matka jatkuu seuraavalle asteroidille. Autonominen telakointi hitaasti pyörivään sähköpurjealukseen kaukana Maasta on ohjelmointitehtävä, jonka teknisiä haasteita ei kannata väheksyä, mutta mitään ylitsepääsemätöntä siihen ei sisälly. Jos aluksen pitää muutenkin osata laskeutua asteroidin pinnalla tiettyyn paikkaan, "laskeutumisen" sähköpurjealukselle luulisi olevan jopa hieman helpompaa.

Perinteiset menetelmät eivät siihen juuri kykene, mutta sähköpurjealuksen päättymätön ajokyky tekee mahdolliseksi tutkia useita asteroideja ja haluttaessa palauttaa näytteitä Maahan. Telakointia kuitenkin tarvitaan.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Sähköpurjeen sovelluksia, osa 5: Kiertoajelu asteroideilla

Koska sähköpurje ei tarvitse polttoainetta, sitä käyttävä luotain voisi lentää useiden asteroidien vierellä havaintoja tehden. Asteroidivyöhykkeellä lennettäessä sähköpurjeen suuri tehokkuus pääsee oikeuksiinsa, koska luotain pysyy jatkuvasti sopivalla etäisyydellä auringosta. Esimerkiksi kymmenen vuoden tehtävässä yhden newtonin sähköpurje (massa 100 kg) tuottaa 300 miljoonan newtonsekunnin kokonaisimpulssin, mikä vastaa sadan tonnin kemiallisen raketin tuottamaa impulssia. Jos tuo satakiloinen purje on asennettu tonnin painoiseen alukseen, delta-v:tä kertyy kymmenvuotisen tehtävän aikana huimat 300 km/s. Jos vastaava tehtävä yritettäisiin suorittaa ionimoottorilla, ominaisimpulssin pitäisi olla 30,000 sekuntia ja tehon parisataa kilowattia. Parhaat nykyiset aurinkopaneelit tuottavat noin 100 W/kg, jolloin jo pelkkä aurinkopaneelisto painaisi pari tonnia eli 20 kertaa enemmän kuin sähköpurje. Jos sähköpurje saadaan toimimaan edes likimain ennustetulla tavalla, se tulee olemaan täysin ylivoimainen propulsiolaite tämäntyyppisissä tehtävissä.

Asteroidivyöhykkeellä on paitsi asteroideja, myös niistä irronneita kiviä, soraa, hiekkaa ja pölyä. Ne voivat periaatteessa katkoa sähköpurjeliekoja. Emme osaa tarkasti arvioida liean katkeamisen todennäköisyyttä, koska emme tiedä kuinka paljon pienkappaleita asteroidivyöhykkeellä on. Meteoroidimallien mukaan asteroidivyöhykkeellä esiintyy suhteellisesti vähemmän hienojakoista pölyä ja enemmän pikkukiviä kuin lähellä Aurinkoa. Tällöin asteroidivyöhykkeelle optimoitu sähköpurjelieka on leveämpi kuin esimerkiksi Merkuriuksen radalle suunniteltu. Leveämpi lieka on nopeampi valmistaa, koska tarvitaan vähemmän lankaliitoksia liean pituusyksikköä kohti. Toisaalta liekarullien pitää olla kookkaampia.
Videolla löydettyjä asteroideja vuodesta 1980 lähtien - aikamoista ruuhkaa loppua kohden! Havaintomenetelmien parantuessa myös tunnettujen asteroidien lukumäärä on noussut kovaa vauhtia. Video: Scott Manley, Lowellin observatorio

Liekojen meteoroidikestävyyttä voidaan tarvittaessa parantaa lisäämällä rinnakkaisten lankasäikeiden määrää. Asteroidivyöhykkeen kivi ja sora ei siis ole sähköpurjeelle periaatteellinen ongelma.
Toinen tärkeä seikka asteroideja tutkivalle sähköpurjeelle on navigointitarkkuus. Jos luotaimen on tarkoitus lentää esimerkiksi muutamia päiviä 100 km päässä asteroidista tarkkojen kuvien ja alkuaineanalyysin suorittamiseksi, sähköpurjeen oma lentotarkkuus ei ehkä riitä vaan mahdollisesti tarvitaan avuksi esimerkiksi FEEP-moottoreista saatavaa tarkasti säädettävää työntövoimaa. Lisäksi sähköpurjelieat ja itse alus aina heiluvat jonkin verran. Jotta saataisiin tarkkoja kuvia asteroidin pinnasta, kamerassa pitää olla laitteisto, joka pitää sen tarkasti halutussa suunnassa huolimatta avaruusaluksen rungon liikkeistä.

Kuinka monta asteroidia sähköpurjemissio voisi tutkia kymmenessä vuodessa? Kysymystä ei ole tutkittu ja se vaatii joka tapauksessa tarkentavia oletuksia. Ovatko kaikki asteroidit kiinnostavia? Halutaanko lentää tutkittavan asteroidin rinnalla vai riittääkö suuremmalla nopeudella tapahtuva lyhyt ohilento? Halutaanko tutkia Maan lähiasteroideja (ns. NEO-asteroideja, Near-Earth Objects) vai käydä läpi koko asteroidivyöhyke sisältä ulkoreunalle asti?
Pekka Janhunen puhumassa sähköpurjeesta. Kuva: Riina Varol, Wikimedia
Ehkä tarkan lentosuunnitelman tekeminen on tarpeetonta ja asteroidien sähköpurjekartoitukseen voitaisiin suhtautua kuten Mars-mönkijöihin, joita käskytetään tilanteen mukaan mielenkiintoiselta kiveltä ja kraatterilta toiselle. Tärkeintä on oppia lentämään ja tekemään laadukkaita havaintoja sähköpurjealuksesta käsin. NEO-asteroidit olisivat siinä mielessä kiitollinen aloituskohde että silloin pysyttäisiin melko lähellä Maata, jolloin meteoroidiympäristö ja terminen ympäristö ovat samantapaisia kuin satelliiteilla ja datan siirto Maahan on suhteellisen helppoa lyhyehkön etäisyyden takia. NEO-asteroidit olisivat tärkeimmät myös törmäysten eston ja asteroidien kaivostoiminnan kannalta.

Asteroidien kaivostoiminta on tulevaisuuden avaruustoiminnan todennäköinen kulmakivi. Asteroidien raaka-aineista voidaan valmistaa rakettipolttoaineet suurten aurinkovoimasatelliittien nostamiseen radoilleen ja ehkä myöhemmin myös satelliittien rakenteellisia osia tai jopa avaruuden siirtokuntien raskaita rakenteita. Maan päällä puolestaan asteroideilta tuodut kohtuuhintaiset platinaryhmän metallit saattaisivat mahdollistaa esimerkiksi polttokennojen laajamittaisen käytön. Asteroidien etu verrattuna Kuuhun on, että kaivannaisia ei tarvitse nostaa pinnalta raketeilla ja että hiilikondriittiasteroideilla esiintyy runsaasti myös vettä ja hiiltä rakettipolttoaineiden raaka-aineiksi. Toisaalta asteroidien haittapuoli on pääomakuluja lisäävä ajallisesti pitkä siirtomatka, joten ehkä lopullisempi ratkaisu on käyttää myös kuuperäisiä aineita nostaen niitä raketeilla asteroidiperäisen metaanin tai vedyn avulla (happi voitaneen tuottaa Kuun kivistä). Joka tapauksessa sähköpurjeet mahdollistavat liikenteen asteroideille ja takaisin kohtuullisin kustannuksin.

Pekka Janhunen